Tuo viimeinen merkki vakuutti isännänkin. Antti myönsi nyt myöskin kohottaneensa tahallaan olkaansa pelastaaksensa henkeni. Olin hänelle silloin siitä hyvin kiitollinen. Nyt olen ruvennut ajattelemaan, että ehkä olisi ollut parempi, että Antti olisi maannut silloin liikkumatta, kun isännän pyssy tähtäsi minun rintaani. Mutta eihän kukaan voi edeltäkäsin tietää, mille poluille hänen elämänsä vastaisuudessa tulee poikkeamaan.
Kuulin nyt isännän määräävän, että luolan suu on kivillä tukittava. Antinkin oli pakko kantaa kiviä ja luolan suu tukittiin lujasti kiinni. Isäntä ei ilmoittanut Antille aikomuksiaan, mutta salaisesti kuiskasi Antti minulle, ettei minua ainakaan niin kauan kuin hän elää nälkään tapeta. Sehän olisi ollutkin isännän puolelta liian hävytöntä, niin monta kertaa kuin olin antanut hänen voittaa sylipainissa, vaikka vuoro olisikin oikeastaan ollut minun. Ja nyt pienen naarmun tähden semmoinen kosto. Ei, se ei ollut mahdollista.
Heti miesten poistuttua ryhdyin heidän rakentamaansa muuria repimään. Mutta niin viisaasti oli tuo isäntäpahus sisimmän kivikerroksen latonut, etten saanut ainoatakaan kiveä irti. Ja työntämällä ei ollut ajattelemistakaan saada muuria siirtymään. Olin ylen lujasti tyrmääni teljetty. Melkein iltaan asti tein työtä. Mutta huomattuani kaikki yritykset tuloksettomiksi alistuin kohtalooni.
Illalla tunsin nuotionsavua. Miehet olivat siis yötä läheisyydessä. Aamuyöllä kuulin nakutusta oven kohdalta. Antti oli varustautunut nuotiolta tänne. Monta minuuttia ei sanonut uskaltavansa olla. Ei myöskään uskaltanut minua vankilastani laskea pois, mutta kehoitti minua olemaan kärsivällinen ja lupasi tulla toiste takaisin. Kielsi minua ankarasti mörisemästä mitään vastausta, ettei vain isäntä heräisi, sillä nuotio oli aivan lähellä. Tämän sanottuansa poistui Antti. Jäin yksin pitkäksi ajaksi.
Pitkiksi kävivät odotuksen päivät. Ja vielä pitemmiksi olisivat käyneet, jos olisin tiennyt mitä odotin. Antti oli luvannut tulla takaisin. En vähääkään epäillyt, ettei hän tulisi. Mutta typeryydessäni en ymmärtänyt ajatella muuta kuin että hän tulisi yksin ja tullessansa laskisi minut vankilastani vapaaksi.
Mutta Anttipa oli vain renki. Hänen tahtonsa ei paljon merkinnyt. Hänen isäntänsä tahto tässä oli määräämässä. Ja se määräsi, että vankilani ovi tosin oli avattava, mutta ainoastaan laskeakseen minut toiseen vankilaan, joka tosin oli valoisa, mutta tuhat kertaa julmempi kuin nykyinen olinpaikkani.
Kun vihdoin pitkän odotusajan jälkeen taasen kuulin ääniä pesäni edustalta, ymmärsin heti, ettei Antti ollutkaan yksin. Iloiset toiveeni hävisivät heti kuin tina tuhkaan. Muuria ruvettiin särkemään, ja pian ei ollut ainoatakaan kiveä estämässä vapaata lähtöäni. Mutta kun pesän edessä näkyi monta miestä, päätin mieluummin jäädä pesään kuin syöksyä niiden kaikkien kimppuun. Saisivatpa nyt nähdä kumpi puolue kauemmin jaksaisi odottaa. Minua ei vaivannut nälkä eikä jano, enkä ollut talven kuluessa mainittavasti laihtunutkaan. Monta viikkoa voisin vielä kestää ilman vaikeutta. Voisivatko hekin?
Näitä ajatuksia mielessäni hautoessani työnnettiin äkisti pesän suuhun rautahäkki, vanha kidutuskoneeni. Tunsin sen heti.
Nyt en ainakaan tulisi linnastani poistumaan, vaikka minun täytyisi odottaa syksyyn asti. Rupesin jo katumaan, etten hyökännyt vihollisteni kimppuun, kun minulla olisi vielä ollut tilaisuus. Nyt ei auta mikään muu kuin kärsivällisyys. Rautahäkkiin en ainakaan mene, mieluummin ampukoot.
Tälläkin kertaa olin tehnyt laskun isännän mieltä kysymättä. Sillä kun miehet olivat muutamilla kivillä pönkittäneet häkkinsä, tuli äkisti pitkän vavan päässä palava esine eteeni. Esineestä lähti hirvittävän pahanhajuinen savu, joka pian täytti koko linnani. Mahdotonta oli hengittää tuommoista ilmaa. Vetäydyin ihan pesän suulle, mutta pian oli täälläkin savua niin paljo, etten voinut saada hengitetyksi. Mikään ei auttanut, minun oli pakko minuutiksi hypähtää rautahäkkiin saadakseni muutamia hengenvetoja oikeata ilmaa.