Seikkailuja saloilla ja vesillä

by A. E. Ingman

Luksis! Tuskin olin häkissä, ennenkuin luukku putosi. Onnettomuus oli tapahtunut, isännän vehkeet olivat menestyneet. Minä karhuparka olin voitettuna entisessä vankilassani.

Miehet vetivät nopeasti häkin luolan suulta, sillä koko luola oli samassa tulimerenä. Ellen olisi hypähtänyt häkkiin juuri silloin kun hypähdin, paistuisin nyt paraikaa elävältä omassa kodissani. — Raivostustani en voi kuvata. Räyhäsin niin, että sain vankilani kumoon. Mutta tämä vain pahensi tilaani. Rautaiset tangot oli lujasti kotkattu toisiinsa kiinni, en ainoatakaan niistä saanut paikaltaan siirtymään. Olin nyt niin hurjistunut, että olisin repinyt kappaleiksi kenen vain olisin saanut kynsiini, vaikka itse Antinkin. Mutta ei kukaan näkynyt uskaltavan lähestyä. Pian olivat miehet tankojen avulla kääntäneet häkkini oikeaan asentoonsa takaisin ja rupesivat vetämään minua rinnettä alas.

Nyt vasta huomasin, että vankilani oli kiinnitetty tavalliseen työrekeen, ja tultuamme tasaiselle maalle, seisoi vanha Musta minua odottamassa.

Vanhan tuttavan jälleennäkeminen rauhoitti minua ihmeellisellä tavalla, semminkin kun hänkin heti tunsi minut ja myös tuli minua tervehtimään. Hän ei näyttänyt minua pelkäävän, kuten selvästi näin sekä isännän että Antinkin tekevän. Haistelimme toisiamme kuten entisinäkin päivinä ja vastustelematta astui Musta valjaisiin. Ymmärsin, että Musta oli saanut ajaa rautatiellä koko tuon pitkän matkan pohjolaan yksinomaan minun tähteni. Outo hevonen ei olisi suostunut vetämään minua metsästä. Tämä jossain määrin saattoi minut tyytymään kohtalooni. Eipä olisi kenen edestä hyvänsä näin paljon vaivaa nähty. Päätin olla siivolla, ainakin niin kauan kuin sain ajaa vanhan kaverin vetämässä ajopelissä, ja olinkin. Kuinka monta kertaa olinkaan ajanut Mustan vetämässä tyhjässä heinähäkissä niitylle heiniä noutamaan. Vanhalle ystävälle mahtoi tuntua ikävältä kuljettaa minua nyt tämmöisessä rautaisessa ajopelissä.

Hitaasti kului taival. Isäntä kulki suksilla johtajana edellisenä päivänä avattua latua, kolme vierasta miestä tallasi tien syvään lumeen, minä ja ajajani Antti tulimme herroina perässä. Tällä matkalla halki metsän kertoi minulle Antti, miten he olivat pesän löytäneet.

Isäntä oli saanut eräältä tuttavaltaan kirjeen, että joku kiveliön kulkija oli Viluvaaran juurella olevalla nevalla nähnyt kolme karhua ahmimassa lakkoja. Hänellä oli ollut pyssy, mutta kun hän ei uskaltanut käydä yksin kolmen karhun kimppuun, oli hänen ollut pakko jättää ne rauhaan. Myöskin edellisenä kesänä oli huhuttu, että sielläpäin olisi näkynyt karhun merkkejä. — Mies oli palannut myöhemmin syksyllä saartaakseen karhut. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat epäonnistuneet. Että karhu tai karhuja oli oleskellut seudulla, oli hän voinut huomata, sillä muutamassa tiheikössä oli näkynyt karhunjälkiä, ja hän oli paikasta, jossa muutamia kuusia oli oksittu, myös löytänyt niin sanotun korjuupesän, joka oli tänä talvena ollut käytetty — se oli minun syksyinen vuoteeni. Mutta lumipyry, jota oli jo kestänyt pari päivää, oli niin tyystin kaikki jäljet poistanut, että hänen oli ollut pakko jättää kaikki etsintä.

Isäntä oli mielellään tahtonut tänä talvena päästä karhunajolle, mutta ne harvat kierrokset, jotka olivat tarjona, olivat hänen mielestään kovin kalliit. Isäntä oli sentähden ottanut Antin mukaansa ja matkustanut tänne vanhoja hänellä tiedossa olevia karhunpesiä tarkastamaan. Viluvaaran pesä oli hänelle ennestään tunnettu. Se oli kaksikymmentä vuotta sitten ollut asuttuna, ja isäntä oli sinä vuonna juuri siitä pesästä ampunut ensimmäisen karhunsa. Sentähden lähdettiin kaikkein ensin sinne. Vanha karhu oli ollut erinomaisen lihava ja sen nahka moitteettoman kaunis. Antti näytti olevan mahdottoman ylpeä siitä, että hänkin oli ampunut karhun, tosin vuoden vanhan vain, mutta karhun kuitenkin. Minua suretti sekä Antin ylpeys tuommoisesta teosta että kaverieni kuolema. Pikku nallikka oli minulle jo tullut rakkaaksi ystäväksi. Ainoa mikä minulle tässä tapahtumassa oli mieleen, oli, ettei saartajan ollut onnistunut saada pesää saarretuksi, vaan että sen löytäminen riippui onnettomasta sattumuksesta. Olin näet vanhan toverini viisautta suuresti ihaillut ja olisin tuntenut pettymystä, jos olisi tullut ilmi, ettei hänenkään viisautensa pystynyt ihmisvihamiestä erehdyttämään.

Vasta seuraavana päivänä tulimme päivällisaikana ajetulle metsätielle, jolla matka rupesi käymään nopeammin, ja illalla maantielle, josta vieraat miehet lähtivät pohjoiseen, me etelään päin. Yötä olimme eräässä torpassa.

Kuljettuamme vielä pari päivää, kuulin arvaamatta hyvin tutun äänen, veturinvihellyksen. Antti selitti minulle, että Suomen pohjoisin rautatieasema oli ihan vieressä ja että nyt tulisi vauhtimme pian aivan toisenlaiseksi kuin tähän asti. Olimme myös kohta perillä. Antille ja isännälle tuli kova kiire, sillä junan piti kohta lähteä ja minun häkkini oli ensin reestä irroitettava ja sitten vaunuun nostettava. Kaikki saatiin kuitenkin kaikessa kiireessä toimitetuksi, ja hetken perästä olin Antin kanssa kahden rautatievaunussa matkalla etelään päin. Isäntä oli jäänyt tänne metsästysmatkojaan jatkamaan.

Antti kertoi minulle nyt, että junan lähtö oli myöhästynyt kymmenen minuuttia yksinomaan minun tähteni. Iloitsin siitä, että olivat pitäneet minua niin tärkeänä matkustajana, että olivat minun tähteni viivyttäneet junaa, semminkin kun kuulin, ettei heillä ole tapana itse piispaakaan odottaa, jos hän ei laittaudu ajoissa asemalle.