Antti väitti meidän ajavan nyt yhtä hyvää kyytiä kuin minun tullessani myllystä, mutta minusta kulki vaunu siksi liian tasaisesti. Pientä hölkkäjuoksua tämä vain taisi olla. Kuta parempi vauhti, sitä huimemmin paiskelehtavat ajopelit, ja juuri tämä on minusta pääasia koko ajossa.
Mutta Ouluun tullessamme avattiin vaunun ovet ja Antti pyysi junailijalta, että ne saisivat olla junan kulkiessakin avoinna. Tämä ei tosin ollut ihan sääntöjen mukaan, mutta kun Antti ei sanonut tulevansa matkustajansa kanssa muulla tavalla toimeen, tämä kun rakasti ulkoilmaelämää, myöntyi junailija hänen pyyntöönsä. Ja totta tosiaankin huomasin minäkin Oulusta lähtiessämme, ettei ollut vanha Musta aisoissa. Monta kertaa olin Jaakkoa, tuota vanhaa koiranleukaa, kadehtinut, mutta nyt luulin todellakin itse lentäväni. Matka tuli tästä lähtien paljon hauskemmaksi. Joka asemalle oli väkeä kokoontunut kunniatervehdykselle ja asemapäälliköt tekivät kunniaa käsi lakin reunustalla sekä tullessamme että lähtiessämme, aivan samaten kuin koulupojat olivat opettaneet minua tekemään ystävälleni opettajalle. Antti väitti, ettei ensiluokankaan matkustajia kunnioiteta näin paljon.
Jo seuraavana päivänä loppui kuitenkin suureksi ikäväkseni yhdessäoloni Antin kanssa. Tulimme oman pitäjän asemalle ja tästä olin saava toisen ajajan. Antti kertoi minulle, että isäntä oli lahjoittanut minut Helsinkiin, jossa saisin hyvän hoidon, tilavan asumuksen ja sivistyneitä huonetovereita.
Asemalle oli kokoontunut paljon väkeä Herralan Nallia katsomaan. Opettajakin oli tullut koko koulu mukanaan, mikä minua suuresti ilahdutti. Mutta eikö ollut vanha vainoojani isäntärenki niin hävytön, että kehtasi tulla sinne minulle ilkkumaan. Koko kunnianosoitus olisi muuten tapahtunut ilman ainoatakaan häiritsevää kohtaa. Mutta moinen häpeämättömyys oli liikaa. En voinut itseäni pidättää. Karjahdin niin, että koulutytöt hypähtivät sinne tänne. Muutamat rupesivat itkemäänkin, jota en mitenkään ollut tarkoittanut. Myös tuo tyttö, jonka kanssa olin kerta painia lyönyt ja jolla näkyi olevan vieläkin häviämisestään pientä vihan kaunaa minua vastaan, näkyi väkijoukossa. Hän oli nyt suuri, hieno mamselli, kädessään silkkinen päivänvarjo, joka loisti kuin tuli. Hänkin tuli vaunun viereen minua tervehtimään. Mutta tervehdykseksi pisti hän minua sateenvarjollaan kylkeen. Samassa hetkisessä oli tuo korea kapine ryysyinä jalkaini alla. Varren katkaisin ja heitin hänelle takaisin. Loppumaton ilo vallitsi asemasillalla. Kuulin koulupoikien huutavan: "Hävisitpä tälläkin kertaa."
Antti pyysi nyt junailijalta saada seurata mukaan Helsinkiin asti ja saada sieltä vapaakyydin kotiin takaisin. Hän ei uskonut kenenkään muun tulevan minun kanssani toimeen. Mutta tätä ei hänelle myönnetty. Rautatievirkailija, jonka piti tästä lähin tulla ajajakseni, oli tavattoman suuri, roteva mies. Hän nauroi Antin arveluille ja tuumi tulevansa toimeen, missä tuommoinenkin pojannaskali. Antti pisti siis kätensä häkkiini ja puristimme yleisön mielihyväksi monta kertaa kättä. Antti hyppäsi maahan, junailija pani ajajani käskystä ovet kiinni, ja juna lähti.
Uusi ajomieheni näytti olevan tyly mies. Hänellä oli kohtalaisen paksu rautakanki kädessään, mutta ei hän kuitenkaan minulle mitään pahaa tehnyt. Se minua vain suututti, ettei hän antanut minun katsoa ulos, vaan oli määrännyt ovet kiinni pantaviksi. Sillä Antti oli minulle kertonut, että kuta lähemmäksi Helsinkiä tullaan, sitä enemmän parannetaan vauhtia. Tästä minulla ei ollut nyt mitään lystiä, vaan matkan alku tuli kovin yksitoikkoiseksi, sitä enemmän kun valoa tuli vain muutamasta pienestä ikkunasta katon rajasta.
Onnellinen tapahtuma muutti kuitenkin loppuosan matkaa minulle oikein hauskaksi, korottaen minut kuskipenkille. Ja aina olen ollut mieluummin ajajana kuin ajettuna.
Kun ajajani huomasi minut siivoluontoiseksi, tahtoi hän ottaa selkoa siitä, miten häkkini ovi oli avattava. Hänen asiansa kai oli sitten matkan päässä avata ovi. Minä kyllä hyvin tunsin tuon tempun — paha vain ettei häkin sisäpuolelta päässyt pontimeen käsiksi.
Miten siinä ajomieheni painaa töhersikin ponninta, nosti hän oviluukkua vähäisen. Aivan vähäisen vain, mutta sen verran kuitenkin, että sain toisen kämmenen pistetyksi alle. Jos miehellä olisi nyt ollut rautakankensa kädessä, olisi kämmeneni voinut käydä hullusti. Mutta sen oli hän jättänyt vaunun nurkkaan tutkiessaan häkin lukkoa, ja hänen yrityksistään painaa luukku takaisin minä välitin viisi. Minulla oli jo molemmat kämmenet raossa, ja tiesin hyvin, ettei ponnin mene kiinni, ellei luukku ole ihan alhaalla. Miehen vastustuksesta huolimatta nousi luukku, ja minuutin perästä olin vapaa.
Sortajani yritti nyt hypähtää vaununnurkkaan saadakseen aseensa, mutta minä olin nopsempi kuin hän. Ajoin hänet häkin toiselle puolelle, ja pian syntyi piiritanssi häkin ympärillä, mikä oli mielestäni erinomaisen huvittavaa. Mies olisi mielellään ottanut kangen käteensä, mutta minä pidin tarkoin silmällä, ettei se temppu päässyt onnistumaan.