Luulette arvatenkin, että pulahdin veteen itse jouluaattona ja että minun oli pakko viettää ikävä aattoilta lammikossa ahvenien seurassa. Näin pahasti minun ei kuitenkaan käynyt. Kuullessani sen, mitä olen tässä kohta teille kertova, istuin hyvin mökkelöitynä reessäni jään päällä enkä jään alla. En aio siis kertoa siitä, miten itse vietin jouluaattoni, vaan siitä, miten lammikon väki, kalat, jouluaattonsa kuluttivat.
I.
Toivottavasti tunnet suuren, syvän lammikon ihan kosken alapuolella. Tuon, missä joki leviää niin että se muistuttaa enemmän pientä järveä kuin jokea. Tässä asuvat kaiken vuotta monet ja suuret kalat, mutta jouluaatoksi kokoontuvat tänne kaikki joessa asuvat kalat, usean kilometrin alalta. Tätä en sano antaakseni sinulle tilaisuutta suureen kalansaantiin — sillä joulurauha on meidän suominen kaloillekin —, vaan sentähden, että se kuuluu kertomukseen.
Vähän matkaa rannalta on tuo suuri, litteä laakakivi, jolle tavallisesti rakennamme juhannuskokkomme. Nyt on kivi tavallisen paksun lumihilkan peittämänä, ja jää sen kupeilla on noussut korkealle ilmaan. Koko kivestä et näe paljon muuta kuin äkkijyrkän kyljen, joka on lammikolle päin.
Juuri tähän paikkaan majoittui monta vuotta sitten lihava ahven, vanha ja juro itsekseenolija. Hänellä ei ole mitään syytä muuttaa paikalta pois, sillä asumus täyttää mainiosti hänen vähäiset vaatimuksensa mitä rauhaan ja mukavuuteen tulee. Kesällä voi ilman suurta vaivaa kiertää kiven ympäri ja aina maata miellyttävässä varjossa, vaanien jotain varomatonta salakkaa, joka äkkiarvaamatta ui suoraan suuhumme. Ei tarvitse muuta kuin aukaista oikeaan aikaan kitansa ja taasen sulkea, ja aamiainen on silmäräpäyksessä sekä valmistettu että syöty. Sitten saapi taasen hyvässä rauhassa virua paikallaan kiven kyljellä. Ei ole pakko puolta päivää uiskennella pitkin lammikkoa etsien pikku rapseita vatsan vaatimuksen tyydykkeeksi.
Mutta eipä paikka ole miellyttävyyttä vailla talvisaikaankaan. Poissa on tosin tuo varjoisa lehto, jonka muodostavat ahvenvitaviuhkat ja taajat lumpeenlehdet. Mutta varjoahan on nyt kaikkialla enemmänkin kuin riittävästi. Erittäinkin näin joulunaikana käyvät olot täällä lammikossa usein oikein painostaviksi. Uituansa lammikon rantoja ja koottuansa jotain pientä romua vatsaansa osaisi tuskin illaksi kotiin, ellei jää olisi noussut kiven kaltevien kupeitten kohdalla, johon se muodostaa suuret, avonaiset holvit. Tästä pääsee raitis ilmanhenki vapaasti puhaltelemaan sisään. Jopa kurkistaa joskus jokunen auringonsädekin jään raoista veteen. Tässä paikassa täytyy välistä nousta pinnallekin, kun pohjamudassa tonkiminen rupeaa tuntumaan liian tukehduttavalta.
Juuri tämä paikka on se, johon kaloilla on joka vuosi tapana kokoontua jouluaattoansa viettämään.
— Missähän ne kaikki oleksivat tänä iltana? sanoi ahven. Olisihan jo aika vieraiden saapua, koska joulukynttilät jo rupeavat loistamaan herraskartanosta tässä vastapäätä. Sitä paitsi näin selvän tulenvalon loistavan maantieltä, missä kylän pojat tavallisesti olkia polttavat. Aika on käsissä. Missä he viipyvät?
Tämä oli tuskin sanottu, ennenkuin ahven teki salamannopean käännöksen. Mikä oli saattanut hänen viidentoistasadan gramman elävän painonsa tekemään näin äkkinäisen täyskäännöksen vasempaan?
Suurhauki, koko lammikon salakkain ja särkien pöpö, oli saapunut jouluseuraan, ja saapunut niin äkisti, että vesi kiven kohdalla räiskyi korkealle jäistä kattoa kohti. Hänen luonteensa on hyvin oikullinen. Hän ei ole mikään luotettava toveri. Ei ollut mitenkään mahdotonta, ettei hän rikkoisi joulurauhaa ja arvaamatta iskisi itselleen jotakuta lihavaa kalaa joulupaistiksi. Ahven eli tosin parhaimmassa sovussa suurhauin kanssa, joka jossain määrin haikaili hänen juroa naamaansa ja vastenmielistä selkäeväänsä. Ja olihan ahven sitä paitsi paikan isäntänä. Mutta sittenkin! Ei vara venettä kaada.