— Nonoh! Rauhoitu, veliseni. Älkäämme kiistelkö, pidetään joulurauha. Sitäpaitsi tulee pikkuväelle olla hyvänä esimerkkinä tiedossa, sivistyksessä ja hyvissä tavoissa. Huomaathan, että ne kaikki seisovat tuolla, uteliaasti kuunnellen jokaista sanaamme. Ehdotan, että siirrämme pienet yksityiset suorittamattomat välimme sopivampaan tilaisuuteen. Ja sitäpaitsi en tarkoittanut todellakaan mitään pahaa, vaikka sanani sattuivat saamaan jossain määrin epäkohteliaan muodon. Ollaan ystävät taas, kuten karppi sanoo.
— Anteeksi, tuhat kertaa anteeksi! Tulin itse kiivastuneeksi hitusen. Eihän minun olisi tarvinnut kiivastua niin vähästä, harhaan menneestä sanasta vain, joka ei ollut niin pahasti sanottu kuin se oli tarkoitettu. — Ahven ei ollut vielä aivan unhottanut tuota puhetta kyttyrästä, ja sentähden hän käytti kaksimielisiä sanoja, jotka tyydyttivät häntä itseään, mutta eivät myöskään olleet omiansa haukia suututtamaan, ne kun soivat oikein kohteliailta. Hän toivoi, että muut kunnianarvoiset vieraansa ymmärtäisivät kaksimielisyyden. Muut vieraat hymyilivät myöskin ymmärtäväisinä, mutta matikka ja kiiski eivät hoksanneet mitään. Hauki itse ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi ajatella.
Ahven, jota ennen oli pidetty tottuneena seuramiehenä ja joka vieläkin tahtoi tulla hyvänä isäntänä pidetyksi, kiiruhti nyt poistamaan seuran ajatukset siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi sentähden tarkoin harkitulla kohteliaisuudella ja valituin sanoin hauin puoleen, muistuttaen hänen mieleensä, että hän edellisenä jouluaattona oli luvannut kertoa jotain monivaiheisesta elämästään. "Jotain on meidän kuitenkin tekeminen ajan kulutteeksi tänä iltana", sanoi hän, "ja seuraleikit eivät ole enää oikein muodissa. — Mainitsit kerran jotain eräästä seikkailusta, joka sinulle sattui matkallasi mereltä tänne sydänmaahan."
— Niin, eihän se tapahtunut oikeastaan itse matkalla. Seikkailuni sattui järvessä, joka on muutamia kilometriä tästä ylöspäin. Sillä kertaa menin näet suoraa tietä koskea ylös järveen asti. Siellä olin asuntoa kokonaisen kesän, ennenkuin palasin tänne lammikolle, ja sitten tulin jääneeksi tänne pitemmäksi ajaksi. Ehkä tulen jäämään hyvinkin pitkäksi ajaksi, lisäsi hauki ja näytti aikovan vaipua omiin ajatuksiinsa.
— Mutta seikkailu, seikkailu, muistutti utelias lahnanpoikanen, joka oli sattunut erehtymään järvestä ja nyt oleskeli särkien seurassa.
— Niin, seikkailu. Olipa se vähällä maksaa minulle henkeni ja viedä minut pahaan, porisevaan kalakattilaan. Oikeastaan on minun koko seikkailusta kiittäminen omaa ajattelemattomuuttani, sillä jo varemmin suolaisessa vedessä asuessani jouduin kerran samanlaatuiseen selkkaukseen. Minun olisi siis pitänyt olla varuillani. Mutta kukapa on joskus yhdestä ainoasta onnettomuudesta varovaiseksi oppinut?
— Olin juuri ehtinyt järjestää oloni vähäisen kodikkaiksi oivassa järvessä. Olin muutamia harvoja kertoja uinut pitkin rantoja järven ympäri, missä koivut ja pajupensaat useassa paikassa ojentavat oksiansa aivan vedenpinnan yli. Semmoiset paikat on täten järjestetty vartavasten minun tähteni. Särjet ja salakat tavoittelevat näillä paikoilla eläväisiä, jotka putoavat oksista veteen. He eivät ehdi katsoa eteensä, vaan uivat suorastaan suuhuni. Niin, saatte mielellään kuulla salaisuuden, peukalopoikaseni. Ennenkuin kesä tulee, olette kuitenkin koko jutun unhottaneet ja teette kuten ennenkin. — Erittäinkin erääseen paikkaan vajonneen puunrungon vieressä olin hyvin mieltynyt. Makasin siellä tuntikausia lekotellen ihan rungon varjossa. Parempaa tähystyspaikkaa ei olisi rakentamallakaan saanut. Eipä itse tuo vanha, ilkeäjuoninen kalastajakaan, tiedättehän, hän, jolla on hirvittävä monipiikkinen rauta kädessään, olisi tässä paikassa maatessani saanut minua näkyviin.
— Mukava elämä puunrungon vieressä rupesi kuitenkin ajan kuluessa tuntumaan minusta yksitoikkoiselta. Eräänä päivänä juolahti mieleeni onneton ajatus tehdä uimaretki järven poikki. Olin tullut ehkä järven keskikohdalle, kun äkisti huomasin järven tulevan matalammaksi. Tässä paikassa oli erinomainen särkkä monine sopivine kivineen ja lukuisine väestöineen. Päätin heti viipyä täällä muutamia päiviä. Tässä kävi myöskin miellyttävä, virvoittava tuuli, jonka hyvin tunsin suolaisessa vedessä asumiseni ajoilta.
— Tuskin olin vetäytynyt rauhaan ja ruvennut ympäristöä tutkimaan, ennenkuin näin veneen tulevan ihan läheltä ohitseni. Soutajaa en tuntenut, mutta veneen perässä istui tuo pikkuinen, pyöreä kamreeri herraskartanosta tästä kosken vierestä. He olivat juuri hävinneet näkösältä, kun huomasin omituisen kiiltävän esineen tulla uiskentelevan ihan ohitseni. Kala se ei ollut, sen näin kyllä selvästi; mutta mitä se oikeastaan oli, siitä en voinut mitenkään saada selkoa, aallot kun kimaltelivat niin eksyttävästi.
— Jos nyt olisi ollut tyven päivä, olisin varmastikin voinut erottaa, mikä merkillisyys tuo esine todella oli. Ja sitä, mikä nyt tapahtui, ei olisi ikinä tapahtunut. Mutta nyt valtasi minut mieletön kiihko oppia tarkemmin tuntemaan tuo korea, uiva esine. Syöksyin sen kimppuun ja iskin hampaani vakavasti sen niskaan. Mutta samassa se teki tuiman tempauksen, niin että niskalihakseni natisivat. Karkea rautakoukku, joka oli kiiltävään esineeseen kiinnitettynä, oli tarttunut suuhuni, onnekseni yläleukaan. Nyt jo tiesin sekä mikä esine oli että myöskin mitä minun oli tekeminen. Esine oli uistin, jonka kamreeri oli kiinnittänyt lujaan nuoraan ja jota hän kuljetti veneen perässä.