— Tässä oli taisteleminen henkensä edestä. Aivan helposti hän ei minua saisi. Mutta miten hyvänsä vastustelinkaan, yhä lähemmäksi lähenin tuhoatuottavaa venettä. Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen, kun viime tingassa apumies ilmestyi suunnalta, josta en mitenkään olisi sitä voinut odottaa. Soutaja näki leveän selkäni ja päästi hämmästyksessään airot käsistään. Uistinnuoran ilkeä pingotus laimeni hetkeksi. Tietysti en heittänyt tilaisuutta käyttämättä, vaan syöksyin eteenpäin siten, että sain pään vedenpinnan yläpuolelle, avasin kitani niin paljon kuin leukapielet myönsivät ja heittelin rajusti päätäni — näin! Ja suurhauki avasi mahtavan kitansa ja viskeli päätään niin, että vesi räiskyi korkealle jäiseen kattoon asti. Seuraavassa hetkisessä hän oli yksin, aivan yksin kiven vieressä. Monet kuulijoista olivat jo keskellä lammikkoa, eikä yksikään ollut sen lähempänä kiveä kuin kuusi tai kahdeksan metriä.
— Vai niin, vai pelästyitte. Noh, joulu ilman pientä joulupilaa ei ole joulua. — Niin, seuraavassa hetkisessä olin yhtä vapaa kuin olen nytkin, ja kamreeri kokoili uistimet ja nuorat ja läksi pois.
II.
Kuulijat rupesivat jälleen lähestymään, mutta noudattivat vielä jonkunlaista häikäilevää ujoutta esiintymistavassaan ja eleissään.
— Oi, sanoi suurin taimenista. Messinkiuistin ei ole minulle mikään outo laitos. Pitää todellakin olla hauki tullakseen petetyksi noin karkeilla kapineilla. — Hän ei voinut olla sanomatta hauille paria pisteliästä sanaa, koska häntä hieman hävetti se, että hänkin oli antautunut yleisen pelon valtaan. — Ellei pulmallisempaan tilanteeseen tarvitsisi ikinä joutua, olisi elämä tanssia lummekukkien päällä. Pahempiin vehkeisiin kuin hauin kertomaan on ennenmainittu kamreeri tehnyt itsensä syylliseksi.
— Makasin viime kesänä eräänä päivänä syvässä kolossa, joka on ihan sen paikan alla, missä koski on jyrkin. Olin väijymässä niitä makupaloja, joita vesi tässä paikassa kuljettaa mukanansa. Pari korennoisen toukkaa olin jo korjannut vatsaani, kun äkisti oiva harmaa yöperhonen putosi veteen ihan nenäni eteen. Tässä ei ollut aikaa miettimiseen, sillä virta oli jo viedä saaliini mukanaan. Mikä särkihutilus hyvänsä olisi silloin voinut siepata suuhunsa herkkupalani. Ryntäsin esiin, tartuin perhoseen kiinni ja olin juuri niellä sen, kun kova nykäys esti minut tekemästä näin onnetonta tekoa. Yhdellä karkauksella olin jo lammikon keskipaikalla. Mutta tästä en mitenkään voinut päästä kauemmaksi. Teräsonki oli kavalasti kätkettynä perhoseen ja niin kapeaan lankaan kiinnitetty, ettei terävinkään silmä olisi voinut sitä erottaa. Langan jännitys oli niin luja ja niin tasainen, etteivät mitkään semmoiset tavalliset temput, joita hauki käytti, voineet tulla kysymykseen. Minun oli pakko seurata mukana. Tultuani lähemmäksi rantaa näin kamreerin pitkällä vavalla ohjaavan ongen kaikkia liikkeitä. Hänpä oli tuon salakavalan pahuksen veteen heittänyt.
— Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Jo rupesivat voimani pettämään, ja minut pakotettiin yhä lähemmäksi rantaa. Mies, joka piti vapaa, oli pistänyt lipon veteen ja kuljetti minua vasten tahtoani yhä lähemmäksi tuota kamalaa kapinetta. Nyt tiesin, että jos annoin johtaa itseni siihen, oli kaikki pelastus mahdoton.
— Silloin muistui onnekseni mieleeni vanha pohjaan painunut puu lähellä rantaa. Panemalla viimeiset voimani liikkeelle onnistui minun syöstä sinne, ja olin juuri ehtinyt kiertää siiman oksan ympäri, kun ilkeä pingotus uudestaan alkoi tuntua. Nyt jaksoin kuitenkin paljoa paremmin kestää pingotuksen ja sittenkuin olin vielä kiertänyt siiman muutamien toistenkin oksien ympäri, taisin jo kaikessa rauhassa ruveta tarkastelemaan keskinäistä asemaamme. Siinä seisoi rannalla kamreeri kiukkuisena ja punaisena ja piti siimaa tasaisesti pingotettuna. Vapaa piti hän nyt molemmin käsin. Nähtävästi hän uskoi minun seisovan jossain syvänteessä jöröttämässä. En voinut muuta kuin nauraa hänelle, niin hullunkuriselta hän näytti. Tosin kirvelsi vähän haavaa, jossa onki oli; mutta minä olin nyt joka tapauksessa voittaja ja tajusin hyvin, ettei hän enää mitenkään voinut saada minua hirvittävään lippoonsa johdetuksi. Olin tarkoin varuillani, ettei hän selviäisi erehdyksestään. Siinä hän seisoi kiskomassa, kunnes luulin hänen jo pyörryksiin pyllähtävän. Hän oli nyt ainakin yhtä lopen väsyksissä kuin minäkin hetki sitten, kun taas minä itse puolestani rupesin aika lailla toipumaan ja aloin olla oikein leikillisellä tuulella.
— Eipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin päästänyt itseni vapaaksi. Ihan vieressäni oli pohjassa terävä kiviliuska. Enempää ei tarvittu kuin että hivelin siimaa muutaman kerran terävään särmään, niin olin vapaa. En voinut olla uimatta rantaan saadakseni tarkastaa selvemmin vihollistani. Siinä hän seisoi nurmikolla yhä kiskoen. Vapa notkui koukistuneena kuin jousipyssyn kaari. Hyttyset olivat häntä pistäneet, niin että hänellä oli kasvoissaan ja paljaissa käsivarsissaan suuret kuhmut. Hiki valui. Mutta silmät näyttivät ahnaammilta kuin koskaan. Silloin uin ihan lähelle. Äkisti hän huomasi minut. Hän tunsi minut perhosesta, joka näkyi suupielestä. Omanarvontuntoni ja kunnioitukseni tätä arvoisaa seuraa kohtaan estää minut mainitsemasta niitä sanoja, mitkä hän lausui.
— Onki suussani oli muutamia päiviä minulle suurena vaivana. Mutta onneksi näkyi ongen kärki suun ulkopuolelta. Minun onnistui eräänä päivänä kiinnittää onki puukappaleeseen. Vedin perustimenpalasen suun läpi, eikä minulla ole tämän jälkeen ollut mitään haittaa tuosta arveluttavasta tapaturmanalusta. Mutta vieläkin tulen hyvälle tuulelle ajatellessani, mitkä tepposet siinä tilaisuudessa tein tuolle ilkeälle miehelle.