Kaikki olivat jännityksellä kuunnelleet taimenen kertomusta. Onki oli heille kaikille tunnettu. Pienin salakkakin selitti, että vaarallisin esine, jota kala saattoi katsella, oli kiemurteleva onkiliero. Sillä aina oli sen sisässä onki. Onneksi ei ollut mitään vaaraa lieron vapaaseen päähän kätkettynä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tätä päätä voi kukin ilman vaaraa maistella. Mutta kumpiko pää oli tuo vaaraton, siitä ei voitu päästä yksimielisyyteen.
Jo oli syntyä arveluttava epäsopu, kun onneksi joku sisäjärven poikahaueista, joka oli vähän aikaa vieraillut lammissa ja hänkin noudattanut joulukutsua, esiintyi rauhanhierojana. Hän esitti semmoisen välitysehdotuksen, että sen, joka huoli semmoisista pikkurapseista kuin lieroista, pitäisi myöskin alistua vahingonvaaraan, joka oli hyvinkin pieni, puri sitten oikeasta tai väärästä päästä. Itse oli hän välistä vallattomuudesta näykkinyt lieroa, jos se sattui olemaan lihavanlainen, mutta aina oli hän huomannut siinä olevan ongen. Eri päitten merkityksestä ei hän koskaan ollut viitsinyt selkoa ottaa. Napsahdutti vain pari kertaa leukojaan, niin oli kohta vapaa. Ongenhan saattoi sitten tilaisuuden tullen sylkeä suustaan. Ja ellei onnistunutkaan sitä tekemään, ruostui se kuitenkin itsestään rikki ja putosi pois.
Vakavampien vaarojen alaiseksi täytyi välistä joutua. Muutamana keväänä oli hän itse kerta joutunut hyvinkin arveluttavaan asemaan.
Torppari, joka asui ihan järven partaalla, oli eräänä päivänä tullut järvelle varsin omituinen laitos ruuhessaan. Esine oli tehty sitkeistä valkoisista puusäleistä, ja torppari painoi sen toista päätä pohjaliejuun, juuri semmoiseen paikkaan, missä oleskeleminen aina oli ollut suloista. — Tämä laitos, sanoi hauki, näytti erityisen houkuttelevalta ja luulin ensimmältä, että ukko pelkästä hyväntahtoisuudesta oli laittanut minulle pienen kesähuvilan. Rakennuksessa oli monta huonetta, ja uin toisesta toiseen, kunnes vihdoin eksyin niin hullusti, etten mitenkään osannut järveen takaisin. Varmaankin olin joutunut katalan väijytyksen uhriksi.
— Koko päivän olin uudessa asumuksessani, joka ei nyttemmin tuntunut ollenkaan niin kodikkaalta kuin alussa. Turhaan kihnasin kylkiäni vahvoja säleitä vastaan. Näin selvästi järven ja vapauden säleitten ulkopuolella. Mutta sinne pääseminen oli mahdotonta. — Olin nyt saanut seuraa. Koko poikue sorsanpoikia piipatti samassa huoneessa.
Parin nahkiaisen mielestä oli hauki ollut tyhmä, kun oli jäänyt vankilaan, jonka seinien lävitse he kesän kuluessa olivat sokkosilla ollessaan monta kertaa uineet sekä sisään että ulos. Mutta kuullessaan mitä seuraa hän oli saanut, rupesivat he nauramaan täyttä kurkkua, niin että irtaantuivat paulasta, johon olivat imeytyneet kiinni. Kun muista kaloista ei kukaan näyttänyt huomanneen hauin tilassa mitään naurettavaa, uivat nahkiaiset tiehensä.
— Miten pääsit pälkähästä? kysyi kiiski, joka oli tiedonhaluinen kala, ja mielellään tahtoi oppia niiltä, joilla oli ollut enemmän kokemusta elämässään kuin hänellä itsellään.
— Malta mielesi ja pyyhi turpasi. Tulet heti tietämään. — Se, jolta vähimmän olin mitään apua odottanut, tuli minulle pelastukseksi. Huomattuani kaikki ponnistukseni turhiksi paneuduin lepäämään. Aamulla olivat jo kaikki sorsanpojat kuolleet. Ne olivatkin kaikki ihan pieniä. Nyt saapui torppari. Kädessään oli hänellä syvä lippo. Kuolleet sorsanpojat heitti hän järveen. Hän piti kai niitä liian pieninä kotiin vietäviksi. Nyt olisi minulla ollut mainio tilaisuus päästä vapauteen. Olisi vain tarvinnut iskeä hampaat hänen sormiinsa, ja hän olisi varmaankin hämmästyksestä riuhtaissut kätensä vedestä niin kiivaasti, että olisi heittänyt minut kauas järveen. Mutta pelästykseni esti minut tätä keinoa keksimästä. Painauduin niin lähelle pohjaa kuin pääsin, toivoen voivani tällä tavalla välttää hänen huomiotansa. Tämä ei minulle kuitenkaan onnistunut. Sillä kun torppari oli sorsanpojat poiminut pois, pisti hän lipponsa juuri siihen koppiloon, missä minä olin, ja seuraavassa hetkisessä makasin hänen ruuhensa pohjalla, lippo ympärilläni.
— Hyvin tiesin mikä minua odotti, jos neuvokkaisuuteni nyt petti. Niin pian kuin ukko kääntyi selin minuun, luikertelin näppärästi liposta ulos: yksi ainoa pyrstön hutkaus, ja olin taasen järvessä. Ukko raappi korvantaustaansa ja koetti varovasti pistää lippoansa alleni. Mutta olin vahingosta viisastunut ja uin nopeasti tieheni. Tämän jälkeen uin kauas sivulle, niin pian kuin vedessä huomaan tuommoisen monimutkaisen harhalinnan. Ne näyttävät houkuttelevilta, mutta ovat hävyttömiä laitoksia, turmioksemme keksittyjä. Hohhoijajaa! Tuon tapahtuman jälkeen on jo paljon vettä mereen virrannut. — Poikahauki tahtoi esiintyä vanhana ja elämässään muka paljon kokeneena kalana.
Vanha lahna, lihava ja vakava, joka todella oli elämänsä aikana monessa liemessä keitetty, oli vartavasten joulukutsujen tähden saapunut aina sisäjärvestä asti. Hän tahtoi saada tietää kokoontuneitten ajatukset muutamista ihmisten kavalista varusteista, jotka hän katsoi ilkeämmiksi kaikkia muita tähän asti mainituita. Kiiltävät messinkiuistimet eivät olleet koskaan häntä mainittavasti houkutelleet, ja ongenvavan läheisyyttä karttoi hän kuin ruttoa. Ainoastaan nuoret typerät lahnanpojat olivat ongenvavalla narrattavia. Pikemmin anteeksiannettavaa oli, jos kokemattomat kalat yöhämärässä joutuivat kiusaukseen nähdessään selkäsiiman lihavat, paksut kastemadot.