Työtä teimme kaikki kuin hullut, eikä meistä kukaan ansainnut vähempää kuin kolme puntaa päivässä. Mutta myöskin viiden ja kahdeksankin punnan päivät eivät olleet aivan harvinaisia. Sedälle olin jo päiväpalkalla ollessani lähettänyt matkarahat korkoineen takaisin. Sillä vaikka takaisin maksamisesta ei ollutkaan ollut kysymystä, olin kuitenkin aina katsonut nämä rahat lainaksi. Ja nyt rupesi pankkikirjani jo näyttämään koko kauniita numeroita. Myös toverini, jonka kanssa yhä vielä pidin yhtä, oli säästäväinen mies. Hänen nimensä oli Jaakko, sielläpäin Djäkk. Minäkään en kauan saanut pysyä Juhona, vaan työtoverit tekivät minusta Djonn'in. Pankissa kirjoitettiin kirjoihimme Jack ja John, mutta lisänimet pantiin kyllä niinkuin olivat passeissa. Minä olin ainoa suomeapuhuva mies sen miinakomppanian koko alueella, mutta ruotsiapuhuvia oli kolmattakymmentä. Kielen opin jotenkin pian, mutta ruotsiapuhuvista, jotka aina keskenään puhuivat omaa kieltänsä, oli monta, jotka eivät osanneet maan kieltä paljon ollenkaan.
Kahdestoista urakkakuukausi oli jo menossa, ja oli jo tunnettua, ettei yhtiö uusi enää urakkaa, vaan antaa sen sijaan paremman päiväpalkan sekä vanhan että uuden kaivoksen miehille. Weil. Eräänä aamuna vierähtää ensimmäisellä hakkuiskulla "mukulakivi" jalkaini eteen. Otin sen käteen ja näytin Jackille. Katselimme arasti vuoroin kiveä vuoroin toisiamme. Tuleeko meistä nyt varkaat? —
Kaivoksesta oli jo löydetty useita pienempiä "mukuloita", mutta tämä oli ensimmäinen miljoonakivi. You understand. Ensimmäinen miljoonakivi. Tavallinen miinatyöläinenkin ymmärsi heti, että kivi oli sekä suurimpia että kauniimpia mitä löydetään. Ympärillämme oli useita työmiehiä. He eivät olleet vielä mitään huomanneet. Heitin kiven muka kelvottomana roskana maahan, mutta potkasin samassa vähän soraa sen päälle. Jatkoimme työtämme ikäänkuin ei mitään outoa olisi tapahtunut.
Päivällistunnilla menimme kotiin saadaksemme puhua häiritsemättä. Olisimme hyvinkin voineet saada löytömme miinasta pois. Niin paljon tunsimme jo miinamiehen konsteja. Monta arvokasta timanttia oli jo yhtiöltä täten varastettu, ja miinamiehet eivät pitäneet tämäntapaisia varkauksia juuri minään. Pikemmin niitä pidettiin vaarallisena urheiluna vain; mutta jos joku olisi toveriltaan vähääkään näpistellyt, olisi hän pian ollut työsakista pois potkaistu. Minulla ja kaverillani oli kuitenkin vanhanaikuinen suomalainen käsityksemme varkaudesta. Ja vaikka kiusaus oli suuri, voitimme sen kuitenkin onnellisesti ja päätimme jo iltapäivällä ilmoittaa löytömme työnjohtajalle. Olihan kaikessa tapauksessa kolmasosa löydöstä kontrahdin mukaan meidän.
Hyvänä tukena oli tässä kiusauksessa omalletunnollemme se asia, että noin suuren kiven kauppaaminen olisi meille käynyt jotenkin vaikeaksi. Olisimme voineet joutua konnantyöstämme kiinni ja ehkä menettää omankin kolmasosamme kiven hinnasta. Viidenkymmenen, jopa sadankin punnan kivet ovat sitävastoin kylläkin helposti myytävissä miinasusille — juutalaisille, jotka niistä maksoivat noin kaksi kolmasosaa niiden todellisesta arvosta. Ja varastelevat miehet laskivat, että kaksi kolmasosaa on aina enemmän kuin yksi kolmasosa.
Päivällistunnin jälkeen ilmoitin siis päällysmiehelle, että minulla olisi isännöitsijälle asiaa ja pyysin päästä hänen puheillensa. Päällysmies kuitenkaan ei luvannut esittää pyyntöäni, sanoi vain asiani turhaksi, kun hän jo varmasti tiesi, ettei yhdenkään työmiehen kontrahtia enää uusita, ja pienempien asiain tähden ei laskettu isännöitsijän puheille. Tapahtui kuitenkin niin onnellisesti, että melkein samassa isännöitsijä tuli, kaksi amerikkalaista sanomalehden-kirjeenvaihtajaa mukanansa, miinaa seuralaisilleen näyttämään. He kävivät ihan työpaikkamme ohitse, ja minä rohkaisin mieltäni, astuin esille ja pyysin saada puhutella häntä. Isännöitsijä, joka arvatenkin luuli minulla olevan jotain valittamista, näytti tyytymättömältä, ja esimies otti jo minua käsivarresta taluttaaksensa minut pois. Olin jo suuttua ja ajattelin itsekseni: jos ovat tuommoisia hunsvotteja työmiehille, saakoot itse saman kohtelun! — Sanomalehtimiehen läsnäolo kuitenkin pelasti minut tulemasta pettäjäksi. Isännöitsijä nähtävästi samassa huomasi, että asia voisi sanomalehdissä saada yhtiölle vähemmän edullisen värin, ja käski minun sanoa sanottavani.
Olin pitänyt kiven kädessäni ja laskin sen nyt sanaakaan sanomatta isännöitsijän käteen. Nyt ei enää yritetty taluttamaan pois, vaan käskettiin minut ja työkaverini konttoriin, jossa pyydettiin istumaankin. Isännöitsijä ja sanomalehtimiehet puhuttelivat meitä hyvän hetken ja vielä saman päivän amerikkalaisissa iltalehdissä kerrottiin löydöstä. Sama uutinen luettiin sitten maailman useimmissa sanomalehdissä. Luettiinpa se eräässä suomalaisessa maaseutulehdessäkin, joka tuli työtoverilleni. Löytäjäin nimetkin mainittiin "Andersén (skandinav?) och Makkela".
Miinasudet olivat raivoissaan "typeryydestämme". He olisivat kivellämme voineet tehdä erinomaiset kaupat. Olisivat ostaneet jonkun pienen kelvottoman miinan osakkeet, sieltä muka löytäneet timanttimme ja sitten myyneet osakkeet kymmenkertaisella voitolla. Useat työtoverit myöskin moittivat menettelyämme ja kaikkien enimmän juuri Amerikasta tullut mies, joka sanoi meitä hirtehisen "greenbackiksi" — pöllöiksi. Oli hyvä, että urakkamme päättyi jo viikon perästä, sillä olomme rupesi käymään ahtaaksi.
Jack ja minä olimme nyt, Afrikankin oloihin nähden, äveriäitä miehiä ja olisimme huoleti voineet palata Suomeen ja elää, kuten tuo muinainen rikas mies, joka päivä ilossa herkullisesti.
Mutta tämäntapainen elämä ei meitä houkutellut. Sisä-Afrikan äärettömät avaruudet kiehtoivat vastustamattomalla voimalla mieltämme puoleensa. Muutaman kuukauden erämiehen-elämä olisi, niin luulimme, ihanaa virkistystä viiden vuoden voimia kysyvän miinatyön jälkeen. Vähän tunsimme erämiehen elämää Afrikassa. Metsästysmatka siellä on kaikkea muuta kuin virkistysmatka.