Se, mitä nyt näin, ei ollut omiaan sydämentykytystäni rauhoittamaan. Olin tullut ennätetyksi. Edessäni, ihan puun juuressa, seisoi liikkumatta väijyksissä kaksi muuta eränkävijää, silmät hievahtamatta suunnattuina arolle päin. Tuuma tuuman jälkeen painuin alas paikalleni pensaan taakse.
Minuutin jälkeen nousin uudestaan pyssy poskella ja sormi liipasimella.
Tähtäsin etumaisempaa kilpailijaani korvan juureen ja koukistin sormea.
Pamaus hävisi hirvittävään kiljuntaan, ja kilpailijani, uljas koirasleijona, kepertyi kuolleena paikalle.
Repeteerasin niin nopeasti kuin suinkin uskalsin. Jos tämä toimi tapahtuu liian nopeasti, ei koneisto tee tehtäväänsä — tämä sekä tuosta toimesta syntyvä kuuluva kolina on aina tehnyt pikakiväärit minulle epämiellyttäviksi. Puun juuressa yhä paikallaan seisova naarasleijona ei tässä tilaisuudessa kuitenkaan näyttänyt vähääkään välittävän minusta ja minun toimistani. Verenhimoinen katseensa tuijotti yhä vielä arolle saalistaan, joka ei näkynyt saaneen selville mistäpäin pamaus kuului, koska se jäi paikalleen seisomaan. Jo tähtäsin kurkunjuurta — eläin seisoi siten että tämä paikka oli nyt haavoittuvaisin — mutta samassa kuin laukaus meni, teki leijona hypähdyksensä, ja muutamien pitkien harppauksien jälkeen löi se yhdellä ainoalla käpäläniskulla saaliinsa maahan. Hirvittävä kiljunta ilmoitti leijonan voiton.
Etteivät leijonat olleet minua huomanneet, ennenkuin ammuin, oli selvää. Mutta ettei naarasleijona heti laukaukseni jälkeen hypähtänyt kimppuuni, oli minusta nyt, kun vähän toinnuttuani rupesin ajattelemaan, miten vaarallinen itselleni laukaukseni oli ollut, aivan käsittämätön asia. En voi muulla tavalla tätä selittää kuin että saaliin läheisyys oli sen verenhimoa niin kiihoittanut, että sen tajunta oli jokaiseen muuhun vaikutelmaan täysin kykenemätön.
Leijona kiljui vielä useat kerrat saaliinsa vieressä ja rupesi sitten laahaamaan sitä metsään päin. Minusta ja kuolleesta toveristaan se ei vieläkään näyttänyt mitään välittävän. Sen ollessa viisikymmentä askelta minusta, ammuin, mutta osuin huonosti. Leijona vastasi kiljunnalla, joka pani metsän raikumaan, ja syöksyi salaman nopeudella minua kohti.
Nyt hermoni pettivät. Peto oli jo ihan kohdallani, kun ojensin pyssyn ja melkein tähtäämättä laukaisin sen avonaiseen, veriseen kitaan. Leijona kääntyi sivullepäin ja yski pari kolme kertaa. Luulen, että ruudinsavu oli täyttänyt sen henkitorven.
Tämä muutaman sekunnin vara-aika varmaankin pelasti henkeni. Äsken mainitun puun juuresta kasvoi vesa, joka antoi jalalleni tukea, että minun onnistui heilauttaa itseni ylempänä olevalle oksalle. Tällä en ollut kuitenkaan vielä turvattuna, ja leijona teki myöskin samassa hyppäyksen minua kohti. Jollain tavalla se takertui kuitenkin tuohon vesaan, ja ennenkuin se ehti uudistaa hypähdystä, olin jo turvattuna ylemmällä oksalla.
Pyssy oli minun onnistunut saada mukaani puuhun, mutta tällä välin oli tullut melkein pilkkopimeä. Oli näet nousemassa tuommoinen äkkiarvaamaton rajuilma, joita Afrikassa välistä syntyy muutamassa minuutissa. Painostavasta ilmasta ja valon tavattoman nopeasta katoamisesta olisi minun pitänyt huomata, mikä oli tulossa. Mutta leijona oli vienyt kaikki ajatukseni, ja sentähden tuo äkkinäinen pimeys vain lisäsi minussa kauhun tunnetta. Pelkäsin, sen tunnustan vieläkin, pelkäsin kauheasti. En voinut tästä pelostani vapautua, vaikka aivan hyvin tajusin, ettei minua nyt uhannut mikään suoranainen hengenvaara.
Laukaukseni leijonan suuhun oli aikaansaattanut ainoastaan vaarattoman lihahaavan; kuula oli lävistänyt niskalihakset ja mennyt niskasta ulos, kuten myöhemmin huomattiin. Kuinka arastelemattomia vaarattomille haavoille suuret petoeläimet ovat, huomasin hetken perästä, kun kuulin muserrettujen luitten rausketta. Niska läpiammuttuna ja kuollut toveri vieressään ahmi leijona saalistaan! Sen hermosto ei pettänyt! Luonnollisen elantotarpeen tyydyttäminen syrjäyttää eläinkunnassa, ja varsinkin petoeläimissä, useimmat muut vietit ja tunteet.