Mutta vanhan isännän 75:ntenä syntymäpäivänä kuoli vanhaemäntä, ja siitä pitäen rupesivat vanhuksen voimat nopeasti vähenemään. Sairas hän ei juuri ollut, mutta ei jaksanut enää seurata miehiä töihin, lakkasi harrastamasta talon asioita ja heitti kaikki toimet nuoren isännän huostaan. Talon väki rupesi nimittämään nuorta isäntää, joka hänkin oli jo yli viidenkymmenen, vain isännäksi ja vanhaa isäntää vaariksi. Tuo nimenmuutos tapahtui aivan itsestään, kenenkään siitä sen enempää puhumatta.
Vanha isäntä ei tavallisesti vastannut mitään Harjuskoskea koskeviin leikkipuheisiin.
Syyn tähän vaiteliaisuuteen tiesin aivan hyvin minä, joka olin jo monta vuotta joka syksy seurannut isäntääni hänen käynneillään Harjuskoskella. Isäntä osti minut eräänä keväänä Lapin puolesta tulevalta mieheltä ja maksoi minusta neljäkymmentä kovaa markkaa, vaikka olin vasta kuuden kuukauden vanha. Tämä oli nuoren isännän mielestä kuulumaton penikan hinta, ja hän vastusteli niin kiihkeästi kauppaa, että vanhan isännän vihdoin täytyi kiivastua. Hän polki jalkaansa lattiaan ja sanoi: "Vait mukula! Omien rahojeni isäntänä olen vielä, enkä ole koskaan sinun kukkarosi isännäksi pyrkinyt." Pelkäsin joutuneeni riitaisen talon koiraksi, mutta kuulin myöhemmin vanhalta emännältä, että tämä oli ainoa kova sana, minkä vanha isäntä oli pojalleen puhunut. Itse olin myöhemmin monta kertaa tilaisuudessa huomaamaan, että vanhan ja nuoren isännän välit olivat mitä parhaimmat. Minusta vain oli heillä eri ajatukset. — Myöhemmin samana päivänä ilmoitti minulle uusi isäntäni, että jos entinen isäntäni olisi minusta vaatinut vaikka sata markkaa, olisi hän senkin saanut. Uuden isäntäni hyvät ajatukset minusta ilahduttivat minua suuresti, ja päätin yrittää parastani ollakseni hänelle kaikin puolin mieliksi. Onnistuin myöskin niin hyvin, että jo ensimmäisenä syksynä maksoin hänelle hintani ja ruokani. Saimme yksissä neuvoin sinä syksynä kolmatta sataa oravaa ja kaksi kettua, puhumattakaan linnuista. Kun sinä talvena Paavalin-markkinoilla maksettiin oravannahoista 35 penniä kappaleesta ja kun toinen revoista sattui olemaan ristikettu, jonka nahasta maksettiin 70 markkaa, tuntui minusta kuin ei olisi nuorikaan isäntä ollut enää minuun tyytymätön. Ainakaan hän ei puhunut mitään, kun isäntäni kotiin tultuaan löi rahakukkaronsa pöydän laitaan sanoen: "Hallin ja minun yhteiset rahat." Luulen esiintyneeni itsekin tässä tilaisuudessa jotenkin ylpeästi, sillä tiesin hyvin, että ilman minua olisi isäntäni oravansaalis supistunut jotenkin pieneksi ja että ketut juoksisivat vielä tänäänkin metsässä.
Jo ensimmäisenä päivänä tutustuin uudessa kodissani kaikkiin talon väkeen kuuluviin henkilöihin. Parin viikon kuluttua tunsin kaikki kyläläiset. Ei ole kahta ihmistä, jotka haiskahtaisivat samalta. Ja koska muistini ei ole huonompi kuin haistinikaan, en erehdy koskaan kahden henkilön hajusta. Kun olen kerta pistänyt kuononi jonkun ihmisen vaatteisiin — vaatteissa säilyy haju paraiten —, on sen ihmisen haju muistissani yhtä hyvin säilytettynä kuin ryövärin peukalon kuva poliisin kirjoissa.
Kaikki ihmiset eivät haise hyvälle. Muutamat löyhkäävät minusta hyvinkin pahalle, ja semmoisten en anna koskaan hyväillä itseäni. Isäntäni tuoksuu erinomaisen hyvälle. Olen huomannut toistenkin koirain saavan hänestä saman käsityksen. Vihaisinkin äkäpussi kun pistää kuononsa hänen vaatteittensa poimuihin, huiskuttelee heti häntäänsä ja sivelee päätään hänen housunlahjettaan vastaan. Olen huomannut, että melkein kaikki metsästäjät haiskahtavat hyvälle. Epäystävälliset tunteeni maankulkijoita kohtaan ovat melkein aina samoja kuin heidän tunteensa minua kohtaan. En voi heidän käryänsä kärsiä. Myöskin heidän ulkoasunsa on minulle useimmiten vastenmielinen.
Mutta minunhan piti kertoa Harjuskoskesta.
Leikkuun päätyttyä piti isäntäni tavallisesti lomaviikkoja kekriin asti. Silloin hän ei ollut talon töissä enempää kuin talon ruuassakaan. Joka maanantai-aamu, aikaa ennenkuin talonväki oli noussut, sälytti hän selkäänsä ison tuohikonttinsa, otti luodikkonsa naulasta, avasi tuvan oven, jossa minä jo seisoin odottamassa, ja pimeässä lähdettiin yhdessä metsään.
Aamiaisen söimme säännöllisesti eräällä tervahaudalla, jota ei ole miesmuistiin enää käytetty, mutta jonka sysivajassa metsämiehet välistä ovat yötä. Päivällinen syötiin jo kosken rannalla, ja heti päivällisen jälkeen lähdettiin metsään.
Olen jo sanonut, että Harjuskosken takapalsta on kaikkialla kruunun metsän ympäröimä. Meidän puolella jokea nimittäin. Mutta joen toisella puolella ovat meidän pitäjän ja naapuripitäjän laajat takamaat, joissa ei koskaan kulje ihmisiä, ellei joskus jokunen eränkävijä. Ne ovat siis kokonaan meidän, isännän ja minun hallussa. Ja me ne tunnemme myöskin niinkuin oman tuvan lattian. Metsästystovereita emme ole koskaan rakastaneet, sillä toistemme seura on meille ollut aina täysin riittävä. Nautimme paraiten metsän riemuista puhumatta niistä kenenkään kanssa. Päivällä emme myöskään puhu paljon toistemmekaan kanssa. Useasti emme koko päivänä näe toisiamme muuta kuin vilahdukselta isännän pyssyn pamahdettua. Silloin aina pakisemme hetkisen ja sovimme matkan suunnasta. Tiedämme myöskin aina varsin hyvin, missä toinen kulkee. Isäntä aina välistä tahallaan katkaisee risun, ja jos joskus en huomaisi, missä hän liikkuu, haukahdan yhden ainoan kerran, jolloin hän vastaa lyhyellä vihellyksellä. Tämä on sovittu merkkimme.
Mutta illalla kun on lintu tai kalakeitto nostettu tulelle, pidetään pakinahetki, jolloin päivän tapahtumat joutuvat pohdittaviksi. Näen vielä yölläkin niistä unta. Ajan kettua takaa, että käpäläni rupeavat unessakin juoksemaan, vingahdan puuhun istuutuvalle teerelle tai haukahdan oravaa pari lyhyttä nalkutusta, kunnes isännän "soh, Halli" äkisti ehkäisee unennäöt.