Täten jatkamme hauskaa elämäämme metsässä perjantai-iltaan asti. Lauantaina iltapäivällä ollaan taas kotona. Vasta mikkelin jälkeen, kun oravan- ja ketunnahat tulevat täyskarvaisiksi, viivymme joskus kaksi viikkoa yhtä painoa Harjuskosken seuduilla. Muuten ollaan aina viikkokannalla vain, sillä olemme isännän kanssa ahkeria kirkkomiehiä. Minullakin on oma paikkani varattuna kirkossa ison käytävän päässä, josta en liikahda, ennenkuin näen isännän rupeavan tekemään lähtöä. Kaikki kirkkoväki tuntee hyvin minun paikkani, ja jos joskus en ole onnistunut livistämään kirkkoon sisälle, kysyvät ihmiset ihmeissään toisiltaan, oliko Suursalon vanha isäntä sairastunut, kun ei Hallia näy tavallisella paikallaan.
Onpa minusta kerta saarnattukin. Kun pojat lehterillä eivät ymmärtäneet olla hiljaa, rupesi rovasti heitä torumaan ja sanoi, että Suursalon Hallikin tietää paremmin kuin he, miten kirkossa tulee käyttäytyä. Minä kun kuulin itse rovastin nimeäni mainitsevan, katsoin kohteliaisuuden vaativan, että nousin istualle ja katsoin rovastia kasvoihin. Poikien kasvojeneleistä huomasin kuitenkin, että menettelyni ei ollut hyvin mietittyä, ja oman talon poika sanoi kotiin tultuaan, että rovastin kaunis nuhdesaarna oli menettelyni kautta mennyt aivan hukkaan. En koettanut myöskään tämän jälkeen koskaan sekaantua papin tai kirkonpalvelijan toimiin, vaan makasin aina liikkumatta paikallani. Eikä minua siinä myöskään häiritty kuin yksi ainoa kerta. Vanhan suntion kuoltua oli uusi muka jotain olevinaan ja yritti käskeä minua kirkosta pois. Mutta kun irvistelin ikeniäni ja sanoin pari kertaa "rrh", huomasi hän parhaaksi olla nostamatta riitaa, semminkin kuin paikkani oli ihan numerotaulun vieressä, johon hänellä näkyi olevan useasti asiaa.
Kerroin olleeni kuuden kuukauden vanha, kun eräänä kevätpäivänä jouduin Suursalon isännän haltuun. Sanoin myöskin, että nuori isäntä oli jonkun verran nurjalla mielellä koiranoston johdosta.
Kyseessä oleva päivä oli lauantai. Sunnuntaina iltapäivällä nosti uusi isäntäni tuohikonttinsa, joka näytti olevan tavallisen raskas, hartioilleen, heitti olalle pari verkkoa, sanoi aikovansa lähteä kalastamaan, vihelsi minut mukaansa ja läksi. Huomasin, ettei tässä talossa ollut tapana lähtevältä kysyä, minne aikoi mennä tai kauanko aikoi viipyä kotoa poissa. Semmoiset kyselyt olisi pidetty sopimattomana uteliaisuutena. Läksimme kulkemaan polkua, joka vei eräälle järvelle, missä talon väki välistä kulki kalastamassa. Mutta tultuamme talon näkösältä, poikkesi isäntä metsään ja rupesi kulkemaan ihan toiseen suuntaan kuin järvelle päin.
Kävelimme yhtä painoa läpi yön, ja minusta oli matkamme sanomattoman hauska. Lunta ei näkynyt enää missään, aukeamilla rupesi ruoho jo pistäymään esille kulosta, ja ilma oli ihan parahiksi lämmin. Aamupuolella istuutui isäntä vähän väliä kivelle lepäämään, katseli metsää, kuunteli metsän monenlaatuisia ääniä ja näytti erinomaisen onnelliselta. Minustakin tuntui elämä suloisemmalta kuin ikinä ennen. Makasin nurmella isännän vieressä, katselin uteliaasti hänen kasvoihinsa ja huiskuttelin häntääni. Rupesin jo ymmärtämään saaneeni hyvän isännän. Edellistä isäntääni en paljon tuntenut eikä hän myöskään minua. Hän ei näet ollenkaan seurustellut toverillisella tavalla kanssani, ja pysyimme sentähden jotenkin vieraina toisillemme. Nykyinen isäntäni oli kahdessa päivässä puhunut enemmän kanssani kuin edellinen omistajani kuuden kuukauden aikana. Nytkin rupesi hän minulle kertomaan olevansa pian seitsemänkymmenen vanha ja että minä kaiken todennäköisyyden mukaan olin hänen viimeinen metsästysapulaisensa. Huiskuttelin koko ajan myöntäväisesti häntääni ja sain pari kertaa jopa nuolla hänen käsiänsäkin. Täten oli toveruutemme niin lujasti vahvistettu, etten olisi vähääkään empinyt syöstä väkevimmänkin miehen kurkkuun, jos vain isäntäni olisi käskyn antanut. Ymmärsin, että isäntä käsittää tämmöiset asiat paremmin kuin minä ja että hän on paremmin ymmärtävänä käskyistään vastuunalainen. Minun tulee vain häntä empimättä totella.
Kun isäntä nyt viimeisen kerran tänä aamuna nousi sovittamaan konttia uudestaan hartioilleen, kuulin hänen huokailevan: "Hohhoi, kun rupeaa vanhuus vaivaamaan! Mutta kiitos Luojan, joka on vielä kerran kesän alkuun auttanut. Jokohan tuli tällä kertaa viimeinen; olisin minä kuitenkin vielä muutamasta kesästä kiitollinen. Eipä tiedä, miten on osani määrätty."
En ymmärtänyt oikein tällä kertaa isännän puhetta. Minusta oli hän vielä hyvinkin reipas ja voimakas. Kontti näytti kohtalaisen raskaalta, yhtenä yönä oli marssittu lähes kolme penikulmaa, ja nyt hän kuitenkin reippaalla liikkeellä heitti taakkansa uudestaan hartioilleen. Minä puolestani tunsin itseni erinomaisen nuoreksi ja iloiseksi enkä osannut vielä silloin vanhuuden vaivoja käsittää.
Kosken pauhina kuului näin tulvaveden aikana tähän paikkaan asti.
Puolen tunnin kuluttua olimme sen rannalla.
Isännän eläkepalsta, joka kuusi vuotta tuli olemaan yhteisenä metsästyskotinamme, miellytti minua mainiosti. Metsä oli tässä korkeakasvuista kuusikkoa. Ihan kosken varrelta oli isäntä kaatanut puut ja murtanut juuretkin maasta, joten kosken rannalle oli syntynyt pieni, tasainen niitynkoppilo, ainoastaan 60 tai 70 askelta läpimitaten. Korkeakasvuinen, sankka metsä ympäröi kolmelta sivulta seinän tapaisesti tämän rauhallisen tyyssijan ja neljännellä sivulla oli koski ja — keskipäivän aurinko. Niityn koskea vastapäätä olevassa päässä oli isännällä kahden pilvenkorkuisen kuusen juurella pieni lato — en muista nähneeni pienempää. Kattoon asti täytettynä veti se ehkä kaksi tavallista talvihäkkiä; nyt se oli ainoastaan puolillaan heiniä. Lato ei ollut eilen tehty, koska se oli isännän isoisän rakentama. Mutta täyshyvässä kunnossa se vieläkin oli, ja tuohinen katto ei ollut mistään paikasta rikki. Koirakin ymmärtää pitää arvossa tämmöisen kodikkaan asunnon mukavuutta. Hypähdin myös kohta sinne sisään pitämään kotitarkastusta ja hetken perästä nukahdin heiniin.
Jonkun tunnin perästä tuli kova ukkosensade, ja isäntäni, joka tähän asti oli istunut kivellä kosken rannalla ja katsellut ohikiitävää vettä, tuli myös latoon ja pani hänkin maata. Vasta päivällisaikana olimme nukkuneet kylliksemme. Aurinko loisti nyt kirkkaalta taivaalta.