Seikkailuja saloilla ja vesillä

by A. E. Ingman

Isäntä rupesi nyt tarkastamaan harvoja talouskapineitamme, jotka seinässä riippuivat, otti seinänraosta kovasimen ja rupesi sillä kirvestä teroittamaan. Olisin mieluummin nähnyt hänen ottaneen kontistaan jotain syötävää, sillä vatsani rupesi tuntumaan jotenkin tyhjältä. Mutta kun isäntä ei ollut itsekään vielä mitään syönyt, en kehdannut muistuttaa.

Ei tarvinnut kuitenkaan kauan odottaa, sillä kun kirves oli isännän mielestä kylläksi terävä, kaivoi hän heinien alta esille vähäisen padan. Olin isännän kontissa nähnyt perunapussin ja rupesin jo pelkäämään, että hän aikoo keittää perunoita päivälliseksi. Niistä vatsani ei paljon hyödy, ei ainakaan, ellei hän survo niistä perunamokkaa. En ole tottunut tuommoista taikinaista ruokaa pureksimaan, ja perunanpalasiin ruuansulatuselimeni eivät pysty.

Epäilykseni olivat kuitenkin turhia. Ladon seinän vierustalla oli paksu koivupölkky, josta tuntui epäilyttävä ruuanhaju. Sinne isäntä meni, nosti sen ylemmän, kannentapaisen kyljen pois ja paljasti todellisen ruoka-aitan. Pölkyssä oli ryynejä, herneitä, jauhoja, leipää ja suolaa. Isäntä tarkasti huolellisesti, näkyisikö missään hometta, otti pölkystä jauhoja ja muutaman suolajyvän, ja sitten lähdettiin yhdessä keittämään puuroa. — Pölkyn kannen syrjissä näkyi kaikkialla hiiren nakerruksia, mutta koivu on koivua: liian kovaa näkyi olleen hiirien hampaille.

Jo kerroin, että Harjuskoski rajoitti etelässä niittypalasemme. Koski oli kevättulvan aikana aika mahtava, mutta nyt se oli jo paljon vähentynyt, ja kesällä sitä ei sopinut oikeastaan koskeksi sanoa: se ei ollut silloin paljon muuta kuin vuolas virta. Hyvä osa koskea oli sileätä kalliota, jota vesi oli ojantapaisesti uurtanut, niin että vähän veden aikana sekä kesällä että talvella vesi virtasi useana eri metrinlevyisenä purona. Tuo näytti minusta ensin niin omituiselta, että kysyin isännältä, oliko hän pannut veden tällä tavalla virtaamaan. Mutta isäntä vastasi, että nämä uurteet oli mahtavampi mies kovertanut. Kun isäntä minusta näytti mahtavammalta kuin kukaan muu, kysyin kuka tuo mahtavampi oli. En saanut kuitenkaan siitä selvää; isäntä hymyili vain ja sanoi, etten minä sitä ymmärrä, vaikka hän koettaisikin asiaa minulle selittää. Siihen minun täytyi tyytyä. Isäntä ehkä tarkoitti, että vesi oli häntä mahtavampi.

Koskessa oli tässä sileäpohjaisessa paikassa kaksi isoa kallionlohkaretta, joitten yli vesi ei kevättulvallakaan noussut. Tähän paikkaan oli isäntä laittanut portaan, että pääsi tulvavedenkin aikana toiselle rannalle. Kesällä pääsi yli ilmankin porrasta, paitsi pitkällisten sateitten jälkeen. Mutta kesällä kävimme vain muutaman kerran täällä kalastamassa emmekä silloin monta päivää viipyneetkään. Eikä minulla myöskään ollut silloin paljon muuta tekemistä kuin maata rannalla päivää paistattamassa.

Isännän tekemä porras oli tosin yksi ainoa hirsi vain, ilman kaidepuuta, mutta tukeva ja hyvä se oli. En ole koskaan ymmärtänyt miksi porras tehtäisiin leveämmäksi, kun yhdellä hirrellä on mukavampi käydä kuin kahdella; ja kaidepuista en ole ikinä mitään hyötyä huomannut.

Kuten olen jo kertonut, on meidän puoleinen joenranta sankkaa havumetsää, kruunun metsää kaikki monen penikulman päähän. Siinä ei ollutkaan paljon otuksia, melkein yksinomaan oravia. Sentähden emme myöskään kulkeneet siinä metsästämässä. Isäntä sanoi, että metsästäminen siinä ei oikeastaan ollut luvallistakaan. Mutta kävin minä sentään muutamia kertoja huvikseni yksin, eikä tullut kukaan pois ajamaan. Otinpa kerran semmoisella huviretkellä kiinni jäniksenkin ja olisin vapaasti saanut kantaa sen mukanani pois, mutta kun se oli yksityinen saaliini, katsoin sopivammaksi pistää sen omaan poskeeni.

Mutta joen toisella rannalla, kas siinä metsästysmaa, joka kelpaa. Vaihtelevaa havu- ja lehtimetsää penikulmittain joka haaralle. Mäkiä ja kukkuloita, pieniä ruohorantaisia metsäjärviä, joista aina sinne tullessa nousi joku heinäsorsaparvi tai yksinäinen kaakkuri. Ja joka laaksossa lirisevä puro, jonka varret kasvoivat joko tiheätä pajukkoa tai korkeita koivuja. Isäntä tavallisesti sanoi, että kauniimpaa maata kuin tämä seutu on, ei löydy missään. Erittäinkin pienet umpinaiset metsälammet olivat hänen mielipaikkojansa, ja päiväsydämellä, jolloin metsänriista ei ole liikkeellä, loikoilimme välistä useita tuntejakin nurmikossa semmoisilla rannoilla. Oli metsästysalueemme minunkin mielestäni kaunista, mutta pääasia oli kuitenkin, että siinä asui paljon eläimiä, sekä lintuja että nelijalkaisia, ja että maa oli miltei kaikkialla ruohoista tai sammaleista, joten käpälät eivät käyneet aroiksi.

Isännän paras mielipaikka oli kuitenkin kodinvastainen joenranta, joka oli korkea, suuria koivuja ja haapoja kasvava mäki. Sinne läksi hän nyt tänä ensimmäisenä päivänämme, kiipesi ihan rannassa olevan korkean kiven laelle, johon hän istuutui. Aina välistä huusi hän: "Hoi, Halli!" Ja minä vastasin joka kerta ladon edustalta haukunnalla. Täten sulostutti hauska keskustelu ensimmäistä iltaamme Harjuskoskella.

Hyvin aurinkoisella paikalla kosken rannalla oli isännällä viljelyksensä. Ne eivät olleet suuren suuria: kaksi lyhyttä penkkiä vain. Illalla kaivoi isäntä heinien alta esille virkaheitto lapion ja käänsi penkit. Hän uudisti toimensa joka ilta täällä ollessamme, sekoittaen multaan jotain jauhetta kontistaan. Mutta viimeisenä iltana istutti hän perunansa toiseen penkkiin ja toiseen kylvi hän pieniä siemeniä, nauriinsiemeniä, kuten sitten syksyllä ymmärsin.