— N-noo, onpas asiat! — huokasi päätään pyörähyttäen ukko, mutta lähestyi kuitenkin parveketta, otti posetiivin selästään, kiinnitti sen eteensä kepin nenään ja alkoi soittaa galoppia samasta paikasta, jossa se juuri oli keskeytetty.
Hyörinä parvekkeella hiljeni. Rouva sekä poika ja kultalasinen herrasmies astuivat kaiteitten luo; toiset jäivät kunnioittavasti taustalle. Puiston syvyydestä tuli esiliinaan puettu puutarhuri ja asettui ukon lähelle seisomaan. Jostain esille puikahtanut talonmies asettui puutarhurin taakse. Hän oli valtavan suuri, parrakas mies, jolla oli synkät, kapeaotsaiset, rokonarpiset kasvot. Hän oli puettu uuteen vaaleanpunaiseen mekkopaitaan, jota pitkin kulki vinoriveinä suuria mustia pilkkuja.
Galopin käheitten, nikottavien sävelten kaikuessa Sergei levitti maahan pienen maton, riisui nopeasti jalastaan purjekankaiset housut (ne olivat ommellut vanhasta säkistä, ja takaa, leveimmältä kohdalta, niitä koristi neliskulmainen tehtaanmerkki), heitti yltään rikkinäisen takin ja jäi vanhanpuoleiseen kudottuun trikoopukuun, joka lukuisista paikoista huolimatta sujuvasti ympäröi hänen hoikkaa, mutta voimakasta ja notkeata vartaloaan. Hän oli jo aikuisia jäljittelemällä omaksunut aito-voimistelijan eleet. Hypätessään matolle hän juoksussa vei kädet huulilleen ja sitten leveällä teatterimaisella liikkeellä heilahutti ne sivuille, ikäänkuin lähettäen yleisölle kaksi kiihkeätä suukkosta.
Ukko väänsi toisella kädellään taukoamatta posetiivin kampia, kutsuen siitä esiin täräjäviä, yskiviä ääniä ja toisella heitti pojalle erilaisia esineitä, jotka tämä taitavasti sieppasi lennosta. Sergein temppuvarasto ei ollut suuri, mutta hän työskenteli hyvin, — "puhtaasti", kuten sanovat voimistelijat — ja mielellään. Hän heitti ylöspäin tyhjän olutpullon, niin että se muutaman kerran pyörähti ilmassa, ja äkkiä siepaten sen suulleen lautasen reunalle, piti sitä muutamia sekunteja tasapainossa; heitteli ilmaan neljää luupalloa, sekä myös kahta kynttilää, jotka hän yht'aikaa otti kynttiläjalkoihin; sitte leikki hän yhdellä kertaa kolmella eri esineellä, — viuhkalla, puisella sikarilla ja sateenvarjolla. Kaikki ne hän sai lentämään ilmassa, maahan koskematta, ja äkkiä, yht'aikaa, oli varjo pään päällä, sikari suussa ja viuhka leyhytteli keimailevasti kasvoja. Lopuksi Sergei itse muutaman kerran heitti kuperkeikkaa matolla, teki "sammakon", näytti "amerikkalaisen solmun" ja käveli hiukan käsillään. Tyhjennettyään koko "triksi"-varastonsa hän jälleen heitti yleisölle kaksi suukkosta ja lähestyi raskaasti hengittäen ukkoa, vuorottaakseen hänet posetiivia vääntämästä.
Nyt oli Arto'n vuoro. Koira tiesi tämän mainiosti, ja oli jo kauan kiihtyneenä hypännyt kaikin nelin jaloin ukkoa vasten, joka kylki edellä vääntäysi ulos olkaremmistä, ja haukkui häntä katkonaisesti ja hermostuneesti. Kuka tietää, kenties tahtoi älykäs villakoira täten ilmaista, että hänen mielestään on järjetöntä tehdä voimistelutemppuja, kun Réaumur osottaa 32 astetta varjossa? Mutta ukko Lodyzhkin veti viekkaan näköisenä selkänsä takaa ohuen kizil-puisen vavan. "Enkös sitä tiennyt!" haukahti Arto viimeisen kerran, ja laiskasti, uppiniskaisesti nousi se takajaloilleen, lakkaamatta tuijottaen räpyttävin silmin isäntäänsä.
— Palvele, Arto! Noin, noin, noin — — puhui vanhus, pitäen vapaa villakoiran pään päällä. Käänny ympäri. Noin. Käänny ympäri — Vielä, vielä — Tanssi, koiraseni, tanssi! — Istu! Mitä-ä? Etkö tahdo? Istu, sanon sulle. A-a — Kas noin! Katsoppa! Nyt tervehdä kunnianarvoisaa yleisöä. No! Arto! — korotti uhkaavasti äänensä Lodyzhkin.
"Hau!" haukahti inholla villakoira. Sitte katsoi se isäntäänsä, säälivästi räpyttäen silmiään, ja lisäsi vielä kahdesti hau! hau!
— Ei, eipä ymmärrä minua ukkoseni! — kuului tästä tyytymättömästä haukunnasta.
— Kas niin — se on toinen asia. Kohteliaisuus ennen kaikkea. No, ja nyt hyppäämme hiukan, — vanhus jatkoi, ojentaen vapaansa lähellä maata. — Allez! Äläs, veliseni, kieltäsi ulos pistä. Allez! — Hop! Mainiosti. No, vielä kerta, noch ein mal — allez! — hop! Allez! hop! Mainiosti, koiraseni. Kun tulemme kotiin, annan sulle porkkanaa. Niin! sinähän et syökään porkkanaa? Minä kun aivan unohdin. Otappa sitte minun silinterini ja pyydä herrasväeltä. Kenties he sinulle antavat jotain maukkaampaa.
Vanhus nosti koiran takajaloilleen ja pisti sen suuhun vanhan rasvaisen lippalakkinsa, jota hän niin hienon humoristisesti nimitti silinteriksi. Pitäen lakkia hampaissaan ja astuen keimaillen notkuvin jaloin Arto kulki parvekkeen luo. Sairaalloisen rouvan käsiin ilmestyi pieni helmiemosta tehty kukkaro. Kaikki ympärillä seisovat hymyilivät myötätuntoisesti.