— Mitä? Enkö sanonut sinulle? — kuiskasi kiusaten ukko, kääntyen Sergein puoleen. — Kysy sinä minulta: kyllä minä, veliseni, kaikki tiedän. Ei mitenkään ruplaa vähemmän.
Tällä hetkellä kajahti parvekkeelta niin kauhistavan terävä, melkein epäinhimillinen ulvonta, että Arto joutui hämilleen, pudotti suustaan lakin ja hypähdellen, häntä koipien välissä, katsoen pelokkaasti taakseen, syöksyi isäntänsä jalkojen juureen.
— Tahdo-o-o-n-a-a! kiljui jalkaa polkien kiharatukkainen poika. — Minulle! Tahdon! Koira-a-an! Trilly tahtoo ko-o-oi-ra-an —
— Ah, hyvä Jumala! Ah! Nikolai Apollonytsh — Rakas nuori herra! — Rauhotu, Trilly, rukoilen sinua! — rupesivat ihmiset jälleen hyörimään parvekkeella.
— Koira! Anna koira! Tahdon! Roistot, paholaiset, pöllöt! — huusi poika poissa suunniltaan.
— Mutta enkelini, älä kiihota itseäsi! — lepersi hänen ylleen kumartuen vaaleansiniseen nuttuun puettu rouva. — Sinä tahdot taputtaa koiraa? No hyvä, hyvä, kultaseni, heti. Tohtori, mitä arvelette, saako Trilly taputtaa tätä koiraa?
— Yleensä puhuen, en kehottaisi, — sanoi puhuteltu levittäen kätensä, — mutta jos on luotettava desinfektsioni, esimerkiksi boorihapolla tai heikolla karboliliuoksella, ni-iin — yleensä —
— Ko-oira-a!
— Heti, suloni, heti. Siispä me, tohtori, käskemme pestä sen boorihapolla ja silloin — Mutta Trilly, älähän ole niin kiihottunut! Vanhus, tuokaa, tehkää hyvin, koiranne tänne. Älkää peljätkö, teille maksetaan. Vaan kuulkaahan, eihän se ole sairas? Tarkotukseni on kysyä, eihän se ole vesikauhuinen? Tai kenties sillä on echinokokkeja?
— En tahdo taputtaa, en tahdo! — ulvoi Trilly, päästäen suustaan ja nenästään kuplia. — Tahdon kokonaan! — Pöllöt, paholaiset! — Kokonaan minulle! Tahdon itse leikkiä… Ainaiseksi!