— Kuulkaa vanhus, tulkaahan tänne, — huusi rouva koettaen saada äänensä kuuluville. — Ah, Trilly, sinä tapat äidin huudollasi. Ja miksi laskettiinkaan nämä musikantit! No, mutta tulkaahan toki lähemmäksi, vielä lähemmäksi!… vielä, ettekö kuule mitä sanotaan! Kas niin — Ah, älä toki suutu, Trilly, äiti tekee kaikki mitä tahdot. Rukoilen sinua. Miss, rauhoittakaa toki vihdoinkin lapsi — Tohtori, pyydän teitä — Paljonko sitte tahdot, vanhus?
Ukko otti lakin päästään. Hänen kasvoilleen tuli kunnioittava ilme.
— Mitä teidän armonne suvaitsee antaa, rouva, teidän korkeaylhäisyytenne… Me olemme pikkueläjiä, otamme kiitollisesti vastaan jokaisen lahjan — Kait ette itse tee vääryyttä ukolle —
— Ah, miten tolkuton te olette! Trilly, sinun pikku kurkkuasi pakottaa. Tajutkaahan toki, että koira on teidän, eikä minun. No, kuinka paljon? Kymmenen? Viisitoista? Kaksikymmentä?
— A-a-a! Ta-ahdon! Antakaa koira, antakaa koira, — rääkyi poika, potkien lakeijan pyöreätä vatsaa.
— Tuota noin — suokaa anteeksi, teidän kirkkautenne, — änkytti Lodyzhkin. — Minä olen vanha ja höperö ihminen — En minä heti ymmärrä — ja lisäksi olen vähän kuuronlainen — se on, mitenkäs te suvaitsette sanoa?… Koirasta? —
— Ah, hyvä Jumala!… Te nähtävästi tahallanne tekeydytte idiootiksi? — tulistui rouva. — Hoitaja, antakaa kiiruusti Trillylle vettä! Minä kysyn teiltä venäjäksi, paljostako tahdotte myydä koiranne. Ymmärrättekö, koiranne, koiran —
— Koiran! — Ko-oira-an! ulvoi entistään äänekkäämmin poika.
Lodyzhkin loukkaantui ja painoi lakin päähänsä.
— En minä, hyvä rouva, myy koiria, — hän sanoi kylmästi ja arvokkaasti. — Ja tämä koira, armollinen rouva, saattaa sanoa, meidät molemmat — hän osotti peukalollaan olkansa yli Sergeitä — meidät molemmat pitää ruuassa, juomassa ja vaatteissa. Eikä se ole mitenkään mahdollista, että niinkuin esimerkiksi myydä.