Trilly sillä välin huusi läpitunkevasti kuin veturin pilli. Hänelle tarjottiin vesilasi, mutta hän läiskäytti sen raivostuneena opettajattaren kasvoille.
— Mutta kuulkaahan toki, mieletön vanhus! — Ei ole esinettä, jota ei myytäisi, — puhui itsepintaisesti rouva, painaen kämmenillään ohimoitansa. — Miss, kuivatkaa kiiruusti kasvonne ja antakaa minulle migreniinini. Ehkä koiranne maksaa sata ruplaa! No, kaksisataa? Kolmesataa? No mutta vastatkaa toki, pölkky! Tohtori, sanokaa hänelle jotain, Jumalan tähden.
— Ala lähteä, Sergei, — Lodyzhkin synkästi murahti. Pölk-ky — Arto, tule tänne! —
— He-ei, varroppa, hyvä mies, — huusi käskevää basso-ääntään venyttäen paksu kultalasinen herrasmies. — Parempi kun et konstailisi, ystävä hyvä, sanon sinulle. Koirastasi on kymmenen ruplaa hyvä hinta ja sinustakin vielä kaupan päälle — Ajattelehan, aasi, miten paljon sinulle tarjotaan!
— Kiitän teitä nöyrimmästi, herra, vaan kuitenkin — — Lodyzhkin heitti rykien posetiivin selkäänsä. Vaan ei se asia mitenkään käy, että niinkuin myydä. Etsikää te mieluummin joku muu koira — Jääkää hyvästi — Sergei, käy edellä.
— Entä onko sulla passi? — tohtori äkkiä uhkaavasti mylvähti. — Kyllä minä teidät, kanaljat tunnen!
— Talonmies! Semjon! Ajakaa niitä! — huusi vihan murtamin kasvoin rouva.
Synkkä talonmies vaaleanpunaisessa paidassa lähestyi pahaa ennustavin katsein taiteilijoita. Parvekkeella syntyi kauhea, moniääninen meteli: täyttä kurkkua mylvi Trilly, hänen äitinsä voihki, hoitajatar yhdessä alihoitajattaren kanssa supisivat nopeasti, ja tohtori pörisi sakealla bassollaan kuin kiukkuinen paarma. Mutta ukko ja Sergei eivät enää joutaneet katsomaan miten tämä kaikki loppuisi. Aika tavalla pelästyneen villakoiran edeltäminä he melkein juoksujalkaa riensivät portille. Ja heitä seurasi talonmies, töykkäillen vanhusta takaapäin, posetiiviin, ja puhui uhkaavalla äänellä:
— Kuljeksitte täällä, kiertäjät! Kiitä vielä Jumalaa, ettet saa selkääsi, vanha kränä. Vaan toiste kun tulet, niin tiedäppäs etten kursaile kanssasi, puristan niskaharjaksista ja raahaan herra nimismiehen luo. Maankiertäjät!
Pitkän aikaa vanhus ja poika kulkivat ääneti, mutta yht'äkkiä, ikäänkuin sopimuksesta, he katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun: ensin alkoi nauraa Sergei, ja sitten, häneen katsoen, mutta hiukan hämillään hymähti myös Lodyzhkin.