— Mitä, ukko Lodyzhkin? Sinä kaikki tiedät? Sergei häntä kavalasti kiusasi.
— N-niin, veli. Jouduimmepas me kiikkiin, — sanoi päätään puistaen vanha soittaja. Vaan olipas se käärmeellinen poikaviikari — Mitenkäs he hänet ovat sellaiseksi kasvattaneet, hitto hänet periköön? Sanokaahan: kaksikymmentäviisi ihmistä hänen ympärillään tansseja tanssii. No toki, jos minä määrätä saisin, kyllä minä hälle iitä näyttäisin. Anna, sanoo, koira. Entäs sitte? Jos kuutakin taivaalta alkaa tehdä mieli, niin anna hälle kuukin? Tulehan tänne, Arto, tulehan koiraseni. No jopas tänään päivä sattui. Merkillistä.
— Päivistä paras! — jatkoi pistelyään Sergei. Yksi rouva lahjotti vaatetta, toinen antoi ruplan. Kaikki sinä, ukko Lodyzhkin, edeltäkäsin tiedät.
— Vaan sinäpä ole hiljemmällä, vekara, — väisti ukko hyvänsuovasta. — Muistatko, miten laputit talonmiestä pakoon? Luulinpa, etten sinua saavuttaisi. Se on vakava mies, se talonmies.
Poistuttuaan puistosta kuljeksiva seurue laskeusi jyrkkää, lohkeilevaa polkua meren rantaan. Täällä vuoret hiukan perääntyivät, jättäen tilaa kapealle, lakealle vyöhykkeelle, jota peittivät tasaiset, mainingin pyöristämät kivet. Näitä vasten nyt meri hiljaa solisten hyväilevästi loiskui. Viitisentoista sylen päässä rannasta pyöriskelivät vedessä delfiinit, pistäen siitä hetkeksi näkyviin lihavat, pyöreät selkänsä. Kaukana taivaanrannalla, siellä, missä meren vaaleansinistä atlasta reunusti tummansininen samettinauha, seisoivat liikkumattomina kalastajavenheitten solakat, auringonvalosta hiukan punertavat purjeet.
— Tässäpä me uimme, ukko Lodyzhkin, — sanoi Sergei päättävästi. Kulkiessaan oli hän jo ennättänyt riisua housut yltään, hypäten milloin toisella, milloin toisella jalalla. — Annas kun autan sinua ottamaan urut selästä.
Hän riisuutui nopeasti, läiskähytti alastonta, päivän ruskeaksi polttamaa ruumistaan ja heittäysi veteen, kohottaen ympärilleen kohisevia vaahtokuohuja.
Ukko riisuutui verkalleen. Kädellä suojaten silmiään auringolta ja tiirottaen, hän katseli Sergeitä hellivästi hymyten.
"Kyllä se siitä vielä poikanen kasvaa", — Lodyzhkin ajatteli, — "vaikkapa vain luisevakin on — kas kun kaikki kylkiluutkin näkyvät, vaan tuleepa hänestä kuitenkin vankka poika".
— Hoi, Serjozhka! Älä sinä kovin etäälle ui. Merisika vie.