— Vaan minäpä sitä hännästä! — Sergei kaukaa huusi.
Ukko seisoi kauan päivänpaisteessa, kainaloltaan pidellen. Veteen hän astui hyvin varoen ja kasteli huolellisesti punaisen kaljun päälakensa ja sisäänpainuneet kylkensä, ennenkuin sukelsi. Hänen ruumiinsa oli kellertävä, raihnainen ja voimaton, jalat hämmästyttävän hoikat ja selkä esiinpistävine terävine lapaluineen oli käyristynyt monivuotisesta posetiivin kantamisesta.
— Ukko Lodyzhkin, katso! — huusi Sergei.
Hän pyörähti ympäri vedessä, heittäen jalat pään yli. Ukko, joka jo oli astunut veteen vyötäisiä myöten ja istuutunut siihen autuaasti rykien, huusi hätäisenä:
— No, äläpäs konstaile, porsas. Katsohan! Minä s-sinut!
Arto haukkui vimmatusti ja laukkasi pitkin rantaa. Hänet teki levottomaksi se, että poika oli uinut niin kauas. "Mitä hyödyttää näytellä rohkeuttaan?" haukkui villakoira kiihtyneesti. — "Kun on maa, niin käy sitä. Se on paljon varmempaa."
Se itsekin oli menemäisillään veteen rintaa myöten ja pari kolme kertaa lipoi sitä kielellään. Mutta suolainen vesi ei sitä miellyttänyt, ja kevyet laineet, jotka solisivat rantasomerikkoa vasten, pelottivat sitä; se hypähti rannalle ja ryhtyi jälleen haukkumaan Sergeitä. "Mitä hyödyttävät nuo tuhmat konstit? Istuisit rannalla, vanhuksen vieressä. Oh, miten paljon huolta tuo poikavekara tuottaa!"
— Hei, Serjozha, tulehan todella pois, jo riittää! vanhus kutsui.
— Heti, ukko Lodyzhkin, — poika vastasi. — Katsohan, kun uin niinkuin höyrylaiva. U-u-u-uh!
Vihdoinkin hän ui rantaan, mutta ennenkuin pukeutui, tarttui hän käsin Arto'hon ja palattuaan sen kanssa mereen, heitti sen kauas veteen. Koira lähti heti uimaan takaisin, pitäen veden päällä vain kuonoaan ja kelluvia korviaan, pärskyen äänekkäästi ja loukkaantuneesti. Hypättyään kuivalle maalle se puisti koko ruumistaan, ja pilvittäin pisaroita suihki ukon ja Sergein päälle.