— No, sanokaahan vaikka te, herra villakoira — suokaa anteeksi, minulla ei ole kunnia tietää nimeä —
— Arto, voimistelun professori, nöyrin palvelijanne — kumarsi villakoira.
— No, sanokaahan sitte minulle, herra professori, tehän näytte olevan sellainen kokenut koira, puhumattakaan opistanne: sanokaa, missä sitte tässä kaikessa esiintyy korkein oikeudenmukaisuus? Eivät suinkaan ihmiset ole siinä määrin meitä ansiokkaammat ja paremmat, että rankaisematta nauttivat sellaisia julmia etuoikeuksia.
— Eivät parempia eivätkä ansiokkaampia, rakas neiti, vaan vahvempia ja viisaampia, — Arto katkerasti vastasi. — Oi! minä tunnen mainiosti näiden kaksijalkaisten eläinten siveellisyyden — Ensiksikin he ovat ahnaampia kuin yksikään koira maailmassa. Heillä on kyllin paljon leipää, lihaa ja vettä, jotta kaikki nämä hirviöt voisivat olla aivan kylläisiä koko ikänsä. Mutta kuitenkin on jokin kymmenesosa heistä anastanut käsiinsä kaikki elintarpeet, ja vaikkeivät itse voi niitä syödä, niin pakottavat kuitenkin jäljellä olevan yhdeksän kymmenesosan näkemään nälkää. No sanokaas, tehkää hyvin, tokko ei kylläinen koira suo kaluttua luuta naapurilleen?
— Suopi, ehdottomasti suopi, — myönsivät kuulijat.
— Hm! — rykäisi epäillen doggi.
— Sitäpaitsi ovat ihmiset häijyjä. Kuka voi sanoa, että koira tappaisi toisen rakkaudesta, kateudesta tahi vihasta? Me puremme toisinaan — se on totta. Mutta me emme tapa toisiamme.
— Niin on todella, — vahvistivat kuulijat.
— Sanokaapas vielä, — valkoinen villakoira jatkoi: — tokko koira ryhtyy kieltämään toista hengittämästä raitista ilmaa ja vapaasti lausumasta ajatustaan koiran onnen järjestämisestä? Vaan ihmisetpä tekevät niin.
— Hitto vieköön! — puuttui voimakkaasti puheeseen hiirenkarvainen doggi.