— Lopuksi sanon, että ihmiset ovat tekopyhiä, kateita, valheellisia, epävieraanvaraisia ja julmia — Ja kuitenkin ihmiset vallitsevat ja tulevat vallitsemaan sentähden että — sentähden että niin on järjestetty. On mahdotonta vapautua heidän valtansa alta — Koko koiran elämä, koko koiran onni on heidän käsissään. Meidän nykyisessä asemassamme tulee jokaisen meistä, jolla on hyvä isäntä, kiittää kohtaloa. Vain isäntä saattaa vapauttaa meidät ilosta syödä toverien lihaa ja sitte tuntea, miten nahka elävältä nyljetään.
Professorin sanat saattoivat seurueen alakuloiseksi. Kukaan ei enää lausunut sanaakaan. Kaikki tärähtelivät ja heilahtelivat avuttomasti häkin töksähdellessä. Doggi ulisi valittavalla äänellä. Bouton, joka pysyttelihen sen luona, ulvahteli hiukan sen seuraksi.
Pian tunsivat koirat, että heidän ajopelinsä pyörät kulkevat hiekkaa pitkin. Viiden minuutin kuluttua häkki ajoi leveästä portista sisään ja saapui keskelle valtavaa pihaa, jota ympäröi tiheä, ylhäällä naulojen reunustama lauta-aita. Pari sataa koiraa, rutilaihoja, likaisia, hännät riipuksissa ja surullisin kuonoin tuskin laahusteli pitkin pihaa.
Häkin ovi avautui. Kaikki seitsemän äskentullutta koiraa astuivat siitä ulos ja noudattaen vaistoaan liittyivät joukkoon.
— Hei, kuulkaahan te siellä, miksikä teitä — Hei, te, professori, — kuuli villakoira takanaan jonkun äänen.
Hän kääntyi ympäri: hänen edessään seisoi mitä julkeimmin hymyten sinipunerva koira.
— Ah, tehkää hyvin ja heittäkää minut rauhaan ärähti vanha villakoira. — Ei ole aikaa teidän kanssa.
— Ei, minä vain yhden pikku huomautuksen — Tehän siellä häkissä puhuitte viisaita sanoja, vaan teittepäs kuitenkin pienen virheen — N-niin.
— Heitätkö minut rauhaan, hitto vie! Minkä sitte vielä pienen virheen?
— Siitä koiran onnesta puhuessanne — Tahdotteko, että heti näytän teille kenen käsissä on koiran onni?