Päivän helteen jälkeen jäähtyvän erämaan taivaalle on noussut kuun suunnaton loistava kehrä, ja erämaa on elpynyt ja herännyt ja alkanut puhua miljoonin äänin. Herännyt on hänkin, aavikon valtias, ja hitain askelin astuu hän metsästä, jonne puolipäivän aurinko hänet karkotti ja missä hän veristen pitojen jälkeen, sammutettuaan janonsa lähteestä, on nukkunut yöhön saakka. Mikä avaruus on hänen kuninkaallisten kasvojensa edessä! Näkyy vain sininen taivas ja ääretön erämaa. Koko valtavalla rinnallaan hengittää leijona raikastuvaa ilmaa ja tärisyttää äkkiä aavikkoa huumaavalla, kuninkaallisella mylvähdyksellä. Ja kaikki vaikenee kauhun valtaamana! Pärskyen ja tömistäen syöksyvät pystyyn ja kiitävät yli aavikon pelästyneet antilooppi- ja zebralaumat —
Leijona hiipii sen puron luo, jonne puhvelilaumat joka päivä tulevat vettä juomaan, ja kätkeytyy kivien väliin. Ei yksikään lihas sen samettiruumiissa liikahda, mutta se on kokonaan kyyristynyt ja valmis suunnattomaan hyppäykseen. Kaukana kuuluu raskas töminä; maa tärisee ja vavahtelee raskaitten sorkkien alla. Puhvelit ovat tulossa veden partaalle. Etumaiset levottomasti ja kuuluvasti nuuskivat maata ja huiskuttavat hännällään kylkiänsä. Leijona ei liikahda, mutta sen takajalat ovat kahden vireeseen painetun teräsvieterin tavoin joka silmänräpäys valmiit oikenemaan hirvittävän nopeasti.
Vihdoin lauma on juonut kyllikseen ja palaa takaisin. Caesar on jo valinnut uhrinsa, nuoren, mustan härän, jolla on jäntevä niska ja rautaiset jalat. Kevyellä äänettömällä liikkeellä leijona kohoaa ilmaan. Yksi hyppäys — ja hän on jo puhvelin niskassa, takakäpälät painuneina sen ruumiiseen, etukäpälät syvällä kaulan lihaksissa. Kauhuissaan ja raivostuneena eläin syöksyy eteenpäin, hyppii, turhaan koettaen heittää päältään kauhean taakan, ja kaatuu silmänräpäyksessä hiekalle poikkipurruin niskoin. Caesarin kita höyryää kuumaa eläimenverta, ja taasen kaiuttaa hän aavikkoon kuninkaallisen voitonkarjuntansa.
Häkissään vingahtelee nukkuva Caesar ja näkee toisen unen.
Hänen edessään kohoaa kraalin teräväpiikkinen ja kauhean korkea ja vahva aituus. Leijona kyykistyy hiukan maahan — silmänräpäys — ja hän on jo aituuksen sisäpuolella; katoksen alla seisovat tiheässä ympyrässä hevoset, joiden silkinhieno iho värisee. Leijona syöksyy niitä kohti, mutta tällä hetkellä herää koko kraali. Leimahtaa pyssytuli, paukkuvat laukaukset, ja ihmiset kerääntyvät huutaen, viheltäen ja hihkuen. Mutta Caesar ei tahdo päästää saalista käsistään; hän on jo tarttunut varsaa niskaan ja laahaa sitä maata pitkin aituuksen luo. Viha ja hevosenlihan maku antavat hänelle suunnattoman voiman. Heilahtaen valtavaa päätään hän heittää eläimen selkäänsä; lennähtää yhdessä sen kanssa korkealta aituuksen yli toiselle puolen ja katoaa yön pimeyteen.
* * * * *
Vartia on sytyttänyt lampun. Sen valo on sattunut Caesarin silmiin, ja se on herännyt. Ensiksi ei leijona pitkiin aikoihin voinut tulla tajuihinsa; vielä tunsi se tähän saakka kielellään tuoreen veren maun. Mutta kun se oli käsittänyt kauhean todellisuuden niin se hypähti nopeasti pystyyn ja alkoi karjua niin suuttuneella äänellä, kuin eivät koskaan vielä olleet kuulleet apinat, laamat ja zebrat, jotka leijonan mylviessä aina vapisevat. Naarasleijona heräsi ja yhtyi makuultaan sen ääneen.
Caesar ei enää muistanut untansa, muttei tämä ahdas häkki ristikkoineen, nämä vihatut lamput eivätkä nämä ihmisolennot vielä koskaan olleet sitä niin ärsyttäneet. Se syöksähteli nurkasta toiseen, murisi häijysti naarasleijonalle, kun tämä sattui tielle, ja pysähtyi vain raivostuneella mylvinällä ilmaistakseen tyrmään suljetun Caesarin koko voimattoman, mutta kauhistuttavan vihan.
— Ast-tukaa sisään herrasväki! Alk-kaa petojen selittäminen. Ast-tukaa sisään! — huusi sisäänkäytävän luona saksalainen vartia.
Herrasväki, jota oli kymmenen, kaksitoista rouvaa lapsineen ja hoitajineen, muutamia lukiolaisia ja junkkareita sekä kolmisenkymmentä hyvin puettua miestä, lähestyi vartian ympärille. Vartia asettui selin ensimäiseen häkkiin ja alkoi selittää, nakutellen kepillä ristikkoa: