Ja samalla kertaa hän vapaalla kädellään soitti kelloa, joka ilmaisi näytännön alkua. Kymmenen juutalaismusikanttia rämähytti iloisen marssin.
* * * * *
— Karlchen, soitetaan, — sanoi siisti vanha saksatar, astuen esiin kassastaan ja avaten oven pukuhuoneeseen, jossa eläintenkesyttäjä pukeutui.
— Heti, — Karlchen vastasi. — Sulkekaahan äiti ovi. On kylmä.
Karl Müller, eläinnäyttelyn isännän veli, seisoi pikkuruisessa lautaisessa pukuhuoneessa, kuvastimen edessä, ja oli jo puettu vaaleanpunaiseen trikoohon, jolla oli vadelman punainen vyötärys vatsan alapuolella. Vanhempi veli, Johann, istui vieressä ja seurasi tarkasti Kaarlen pukeutumista, antaen hänelle tarvittavat esineet. Johann itse ontui pahasti (kesy leijona oli runnellut hänen oikean jalkansa) eikä koskaan esiintynyt kesyttäjänä, vaan antoi vain veljelleen häkkiin vanteet, bengaalitulen ja pistoolit.
— Tässä on punamaalia, — Johann sanoi, ojentaen veljelleen rasian. — Ota hiukan.
Karl oli todellakin kalpea. Heti soiton ensi sävelet kuullessaan hän tunsi, miten veri virtasi hänen kasvoiltaan ja kuumana aaltona syöksähti sydämeen, ja miten hänen kätensä kylmenivät ja omituisesti sitkistyivät. Mutta tämä kiihtymys ei ollut pelon kiihtymystä. Jo kaksi vuotta oli Karl kesyttänyt leijonia ja joka päivä kokenut saman tunteen — hermojen kiihtymyksen.
Soitto, trikoopuku, väkijoukon pelokas ja kunnioittava uteliaisuus, bengaalituli ja lopuksi mieletön rohkeuden puuska näytöksen kestäessä häkissä ja kauhea siveellinen voima, jonka hän tällä hetkellä tunsi koko olennossaan ja varsinkin katseessa, joka pakotti leijonan arasti peräytymään nurkkaan. — Kaikki tämä kiihotti häntä edeltäkäsin, jo hänen pukeutuessaan.
Siveltyään poskilleen kerroksen punaväriä ja mustattuaan lyijykynällä silmäluomensa, mistä silmät tulivat suuriksi ja loistaviksi, Karl kiinnitti kaulaansa vadelmanpunaisen kauluksen jota koristi agramantti ja helyt, ja katsahti peiliin. Siitä katsoi häntä vastaan rohkeat ja kiihtyneet, hyvin kauniit kasvot, jyrkkine, itsepintaisine leukoineen ja suurine vaaleansinisine silmineen, jotka katsoivat julkeasti hymyten.
— Vapa! — käski katkonaisesti Karl, silittäen pukuaan kuvastimen edessä.