— Ei, äiti, ei tee mieli mitään.
— Tahdotko, että panen kaikki nukkesi istumaan vuoteeseen. Asetamme nojatuolit, sohvan, pöydän ja teevehkeet. Nuket juovat teetä ja puhelevat ilmasta ja lastensa voinnista.
— Kiitos, äiti — Ei tee mieli — On ikävä —
— No hyvä, tyttöseni, annetaan nukkien olla. Vaan ehkä kutsun tänne luoksesi Katjan tai Zhenitshkan. Sinähän pidät heistä niin kovasti.
— Ei tarvitse, äiti. Oikein totta ei tarvitse. En minä tahdo mitään, en yhtään mitään. Minun on niin ikävä.
— Tahdotko, että tuon sinulle suklaata?
Mutta tyttö ei vastaa ja katselee kattoon liikkumattomin, ilottomin silmin. Hänellä ei pakota mikään eikä edes ole kuumetta. Mutta hän laihtuu ja heikkenee päivä päivältä. Mitä hänelle tehdäänkään, hänelle se on ykskaikki, ei hän tarvitse mitään. Niin makaa hän kokonaisia päiviä ja kokonaisia öitä, hiljaa ja surullisena. Toisinaan hän uinahtaa puoleksi tunniksi, mutta untakin hän näkee jostain harmaasta, pitkästä ja ikävästä kuin syyssade.
Kun lastenkamarin ja vierashuoneen, sekä edelleen tämän ja työhuoneen välinen ovi on avattu, niin tyttö näkee isän. Isä kävelee nopeasti nurkasta toiseen, ja yhä vain polttaa, polttaa. Toisinaan hän tulee lastenkamariin, istuutuu pikku vuoteen laidalle ja hiljaa silittelee Nadjan jalkoja. Sitte hän äkkiä nousee pystyyn ja käy ikkunan luoksi. Hän viheltelee jotain, katsoen pihalle, mutta hänen olkapäänsä vavahtelevat. Sitte hän kiireesti painaa nenäliinan toista silmäänsä vasten, ja poistuu työhuoneeseensa ikäänkuin suuttuneena. Sitte hän taas juoksee nurkasta toiseen, ja yhä — polttaa, polttaa, polttaa — Ja työhuone käy tupakansavusta aivan siniseksi.
III
Mutta eräänä aamuna tyttö herää hiukkasen tavallistaan virkumpana. Hän on nähnyt unta jostain, mutta ei voi mitenkään muistaa mistä, ja katsoo kauan ja tarkkaavasti äitiään silmiin.