— Tarvitsetko jotain? äiti kysyy.
Mutta tytön mieleen muistuu äkkiä uni ja hän puhuu kuiskaten, ikäänkuin salaisuutta.
— Äiti — voinko saada — norsun? Muttei sitä, joka on kuvassa — Voinko?
— Tietysti, tyttöseni, tietysti saat.
Hän lähtee työhuoneeseen ja sanoo isälle, että tyttö tahtoo norsun. Isä pukee heti päällystakin ylleen, painaa hatun päähänsä ja lähtee jonnekin ajamaan. Puolen tunnin kuluttua hän palaa, tuoden kalliin, kauniin leikkikalun. Se on suuri harmaa norsu, joka itsestään nyökyttää päätään ja huiskuttaa häntäänsä; norsun selässä on punainen satula, ja satulassa kultainen teltta ja siinä istuu kolme pikkaraista ihmistä. Mutta tyttö silmäilee leikkikalua yhtä välinpitämättömästi kuin kattoa ja seiniä, ja sanoo veltosti:
— Ei. Ei se ole yhtään sellainen. Minä tahdoin oikean elävän norsun, vaan tämähän on kuollut.
— Katsohan vain, Nadja, — isä sanoo. — Me vedämme sen heti vireeseen, ja siitä tulee ihan, ihan kuin elävä.
Norsu vedettiin pienellä avaimella, ja päätään nyökyttäen ja huiskuttaen häntäänsä se alkoi siirtää jalkojaan, kävellen hitaasti pitkin pöytää. Tyttöä ei tämä ensinkään huvita, vaan vieläpä ikävystyttääkin, mutta jottei pahottaisi isän mieltä, hän lempeästi kuiskaa:
— Kiitän sinua oikein, oikein kovasti, rakas isä. Minä luulen, ettei kellään ole niin hauskaa leikkikalua… Mutta — lupasithan jo aikoja sitte viedä minut eläinnäyttelyyn katsomaan oikeaa norsua — etkä kertaakaan vienyt —
— Mutta kuulehan, rakas tyttöseni, käsitäthän että se on mahdotonta. Norsu on kovin suuri, se ulottuu kattoon saakka, ei se mahtuisi meidän huoneisiin — Ja mistä minä sen sitte hankkisin?