Vanhus nähtävästi yritti vääntää jotain auki. Hän vastasi minulle väliajoin, huohottaen raskaasti ponnistuksesta.
— Nähkääs minä tahdon — kas miten ovat vääntäneet kiinni, paha heidät periköön — tahdon — ottaa irti soihdun kannen — se on varmaan ruostunut — no nyt se lähtee — lähtee — valmis!…
Kuulin tulitikun raapaisevan, ja öljysoihtu leimahti punaisena, savuavana ja heiluvana liekkinä palamaan. Jemeljan Ivanovitshin kasvot tulivat ankariksi ja muuttuivat merkillisesti. Tuuheista kulmakarvoista, nenästä ja viiksistä laskeusivat hänen päälleen pitkät, vinot ja vapisevat varjot. Läksimme astumaan eteenpäin. Nyt minusta tuntui vielä kaameammalta kuin pimeässä. Tutut pensaat näyttivät meitä joka taholta joukoin ympäröiviltä, hoikilta ja epäselviltä aaveilta. Soihdun liekki värähteli hiljaa räiskien, Jemeljan Ivanovitshin edellä käyvä pitkä varjo syöksähteli milloin oikealle, milloin vasemmalle, ja pitkät aaveet riensivät levottomasti eteemme, painuivat maahan ja juoksivat nopeasti takaisin, kadoten pimeään selkäni taakse; toisinaan ne äkkiä siirtyivät ahtaaksi joukoksi ja heilahtelivat, ikäänkuin tehden jotain keskinäisiä sopimuksia.
Pensaikko loppui. Eteemme aukeni kenttä. Niinipuun haju muuttui kasteisen ruohon ja veden voimakkaaksi hajuksi. Läheiseltä Bulavinilta tuulahti vilposasti. Arolla lauloi miljoonia heinäsirkkoja ja lauloi niin kumman äänekkäästi ja rytmillisesti, että tuntui siltä, kuin laulaisi vain yksi ainoa sirkka.
Laskeuduimme jokirantaan, joka tasaisena, tyvenenä ja tummana juovana juoksi matalain, mutta jyrkkien rantojen välissä, joilla kasvoi tiheä pajukko. Rannassa vesi solisi soinnukkaasti ja yksitoikkoisesti, syrjäyttäessään lahdelmia ja pensaitten paljastuneita juuria. Jemeljan Ivanovitsh valitsi kahden raidan välistä mukavan kuivan paikan ja pisti soihdun pitkän varren syvään kuoppaan lähelle rantaa. Veteen ilmestyi heti suuri, värisevä, sumeanruskea pilkku, jonka keskellä väreili kirkas tulen heijastus.
Meidän laitteemme eivät olleet monimutkaisia. Me solmimme hienoa nuoraa ristiin suuren lihapalan ympäri; kyynärää ylemmä laadimme kohon kuivasta oksasta, ja sitte Jemeljan Ivanovitsh laski tämän syötin veteen, pitäen toista päätä kädessään. Minun täytyi vanhasta olkihatustani tehtyine haaveineni odottaa, kunnes rapu ilmestyisi veden pinnalle, sitte ottaakseni sen altapäin. Rasvainen liha painui hyvin vitkaan, ikäänkuin sulaen ruskeassa vedessä. Minä näin sen vielä kauan veden alla; vihdoin se katosi, ja koho pysähtyi liikkumattomaksi.
— Nytpä me, nuoriherra, pistämme tupakaksi, Jemeljan Ivanovitsh sanoi, istuutuen mukavammin ja oikoen luuvaloisia jalkojaan. — Kas, tuolla rannalla käy hevosiakin — ruohoa syöskentelevät —
Suojasin kämmenellä silmiäni valolta. Joki ei tältä kohtaa ollut leveä, kaikkiaan noin kymmenen tai viisitoista askelta, ja minä saatoin erottaa kaksi hevosta. Toinen — valkoinen — seisoi kylittäin, ja katsoi meitä tuijottaen ja välinpitämättömästi, kääntäen luisevan kaulansa meihin päin. Kauempana sen takana näkyi vain toisen, varmaankin ruskean tai punaisen ruskean hevosen maata kohti painunut turpa ja yhteen sidotut jalat; minä kuulin, miten se äänekkäästi pärskyi ja louskutteli leukojaan, pureskellessaan ruohoa. Vielä etäämpänä silmä upposi läpäisemättömään, sakeaan pimeyteen, josta pisti esiin muutamia läheisiä pensaita, joihin soihdun valo ylttyi; kalpeitten, hentojen ja pitkien lehtien muodostamat tuuheat kupukatot näyttivät joltain kummalliselta oopperakoristeilta. Tähdet heijastuivat vedestä, vilkkuen ja levenneinä.
Koho värähti ja alkoi heilahdella.
Minä kuiskasin kiihtyneenä: