Hän levitti käsiään:
— Herra hänen tietää. Tai ehkä ovat ne, jotka pääsivät meiltä pakoon teidän hyväntahtoisuutenne kautta, ottaneet ja kertoneet muille, millaisia viekkaita ihmisiä me olemme. Mistäs sen tietää?
— No jo nyt joutavia! Ei suinkaan rapu voi kertoa mitään? Eihän sillä ole ääntäkään —
— Ee! Älkää te puhuko niin. Ei sillä ole ääntä, mutta kuitenkin on se viisas eläin. Eipä turhaan! Kyllä se siellä varmaan jotain — eleilläänkö, vai miten, mutta varmasti se ilmottaa —
Me vaikenimme. Minut valtasi se kauhea, liikkumaton hiljaisuuden lumo, jonka tuntee ainoastaan varhaisimmassa lapsuudessaan. Katsoin yhä vain soihdun punaista tulta. Päässäni ei ollut ajatuksen hiventäkään, mutta tunne jostain sopusointuisesta, ihanasta ja lempeästä täytti sieluni ääriään myöten. Ja niinä hetkinä olin tuntevinani ohitseni juhlallisesti virtaavan jonkin suunnattoman, ikäänkuin maailmankaikkeuden —
Eikö siinä minun ohitseni liukunut aika?
Äkkiä tuntui tuulahdus. Meidän tulemme houkuttelemana lensi ohitsemme matalalta, kevyesti ja äänettömästi suuri harmaa lintu. Minä vavahdin. Lumo katosi, ja minun tuli hiukan ikävä olla.
— Sanokaa, Jemeljan Ivanovitsh, — minä kysyin veltosti, — miksikä on tämän joen nimi Bulavin?
Vanhus liikutti huuliaan.
— Herra hänen tietää. Kutsuivat hyvät ihmiset Bulaviniksi, ja niin sen nimi on Bulavin.