Missä hätä oli suurin, siellä apukin tuli runsain. Nuo kolme pohjoista lääniä leikkasivat syksyllä 1868 erittäin runsaan sadon kylvöstänsä. Etelämmällä tosin vaivasi kovat poudat, eikä sato, semminkin omista heikommista siemenistä, ollut varsin kiitettävä. Mutta eihän silloin oltu paljoon totuttukaan. Jos olivatkin hinkalot puolillaan, niin oli tuo jo ilahuttava näky edelliseen tyhjyyteen verraten.
Warmuudella sopii sanoa, ettei minäkään aikana eikä missään kansassa hallitus ole, verraten maan valtiovaroihin, käyttänyt runsaampia summia kansan auttamiseksi. Snellmanin suuressa elämäntyössä on tämä hänen ihmeellisesti kestävä, miehuullinen ja ponteva toimensa oleva sen kauniimpia lehtiä. Epäilemättä mursikin tuo kauhea vuosi hänen voimiansa. Hänen lähin palkkansa oli, että hän sai eronsa senaatista, sitten kun aika oli käynyt niin suotuisaksi, että luultiin voitavan tulla ilman häntäkin toimeen. Wirkajonotuksen miehet eivät koskaan voineet tottua tuohon "vanhaan koulurehtoriin", joka puolestansa ei ikinä oppinutkaan käsittämään heidän "virallisten paperiensa" pyhyyttä.
Johtaja oli väistynyt näyttämöltä, mutta Suomen kansalle oli hän kestävän voiton voittanut, millä hinnalla, se tulee näkyviin, kun vasta tulen osoittamaan kuolevaisuuden suhteet murhavuonna 1867—68. Nääntyneen suku polven haudoille kasvoi todellakin parempi tulevaisuus. Se oppi, minkä suomalainen maanviljelijä oli katovuodesta saanut, oli ankara, mutta vaikuttava. Pellot ojitettiin ja muokattiin huolellisemmin. Tuo entinen veltto puhe, että syyskylvön oikea aika oli "molemmin puolin Perttua", sai vihdoin väistyä, ja yleisesti kylvetään tätä nykyä Laurin päivän vaiheilla. Karjanhoidon ja heinänviljelyksen tärkeys huomattiin, ja entisten "viinarännien" sijaan nousivat meijerit. Pysyväisen voiton sai siis Suomen kansa kauheista kärsimyksistään. Luultava on, ettei enää niin yleistä onnettomuutta tarvitse pelätä, mutta jos niin onnettomasti kävisi, ovat avunhankkeet verrattomasti helpommat rautateiden ja "Murtajan" myötävaikutuksella.
VIII.
Riihimäen—Pietarin rautatie.
Rautatierakennukset eivät mitenkään voi olla minään hätäaputyönä. Sitä tietysti ei tarkoittanutkaan tässä mainittu suuri kansallis-yritys. Sattumus teki, että se tuli kyllä kipeään tarpeesen, tuottaen sekin lievitystä hädän alaisille. Mutta itse rautatienrakennukselle ei tämä sattumus suinkaan ollut eduksi. Suunnattomat sairaanhoitokustannukset ja heikontuneiden työmiesten huono työntulos nieli kyllä mitä kenties vähän alhaisempi päiväpalkka säästi. Siksi eivät olleet mielettömiä eivätkä sydämettömiä rauta tienrakennuksen johtavat miehet, että "he tunsivat itseänsä sangen iloisiksi, kun nälänhädän tähden alhaiset työpalkat lupasivat alentaa rakennuksen loppusumman jollakulla miljoonalla alkuperäisestä kulunkiarviosta".
Epäilemättä oli kurjuus pitkin rautatielinjaa kauhea, kuten koko maassa yleensä, mutta siellä kenties vieläkin silmiinpistävämpi. Jos todellakin työ olisi 1867 jo ollut täydessä järjestyksessä ja vauhdissa, olisi saanut vaatia monen surkean epäkohdan poistamista. Mutta niin ei ollut asianlaita. Tulisimmassa kiiruussa tehtiin kaikki valmistustyöt, ja ensimmäinen lapio pistettiin maahan 18 p. Helmikuuta 1868.
"Suurempiin aputoimiin ei pitäisi ryhtyä muualla kuin niissä paikkakunnissa, joissa hätä on yleinen ja kovin. Ne ovat surkeita hätäkeinoja, surkeampia sentähden, että hädän-alainen väestö tulee houkutelluksi kodeistansa, jonka kautta kurjuus yhä lisääntyy." Niin kirjoitti Snellman jo syksyllä 1867. Mutta kansanvaellus oli jo, kaikista varoituksista huolimatta, täydessä tulvassaan. Rautatierakennus ei houkutellut väestöä liikkeelle. Sitä liikkui yhtä tiheästi kaikkialla maassamme, kuljettaen kuolettavaa lavan tautia muassaan. Rautatierakenuus tosin vaikutti tulvan seisahdusta pitkin rautatielinjaa, ja ainoastaan siitä syystä saattaa pitää rautatietä syypäänä siihen murhe-dramaan, jonka näyttämönä rautatielinja todellakin alussa oli. "Herra insinööri, tuolla ladossa on kuollut mies", sillä aamutervehdyksellä kohtasi useinkin johtavaa insinööriä työnjohtaja. "Laitata arkku ja hautaa!" kuului vastaus, mutta ehkäpä monenkin saapasvarret sitte yön hiljaisuudessa kylläkin likosivat.
Pidettäköön rautatietyötä hätä-apuna tahi älköön pidettäkö, niin kuuluu sittenkin Riihimäen—Pietarin rautatien rakennus kaikkine välttämättömine seurauksineen 1867 vuo den historiaan. Se on puolestansa sekin todistuksena kansamme henkisestä tarmosta, joka ei epäile tulevaisuuttaan onnettomimmissakaan oloissa. "Elohon elävän mieli, ehkä surma suun edessä."
Keis. Majesteetin esitys Suomen säädyille Pietarin rautatien rakennuksesta on allekirjoitettu 1 päivänä Toukok. 1867. Säätyjen vastaus ei viipynyt, ja valtuutettiin siinä hallitus nostamaan 18 miljoonan lainan. Lisäksi rupesi Wenäjän hallitus osakkaaksi työhön 10 miljoonalla markalla, ehdolla, että radan leveys määrättäisiin 5 jalaksi, joka muu toin ei olisi ollut meidän oloissamme tarpeellinen, ja että 1/3 puhtaasta tulosta menisi Wenäjälle. Tämä osake-osuus on sittemmin takaisin maksettu, joka ei kuitenkaan estä venäläisiä sanomalehtiä kertomasta, että meidän rautatiemme ovat venäläisten rahoilla rakennetut.