Wälittämään tuota tarvittavaa lainaa matkustivat pankintirehtööri R. Frenckell ja pormestari Zilliacus Saksaan. Tällä kertaa ei ollut löydettävissä tuo entinen "ystävä hädässä", missä lienee ollutkaan. Arvattavasti oudoksuivat ulkomaan rahamiehet, kun tuo sama pieni kansa, joka äsken oli pyytänyt 1 1/2, miljoonaa thaleria nälkään kuolemasta pelastuaksensa, nyt ilmaantui lainanhakijana 35 peninkulman rautatien rakentamista varten. Wälittelyt Rothschildin pankkihuoneen kanssa eivät menestyneet, vaan suostui pankkihuone von Erlanger & Söhne Frankfurt am Mainissa ynnä Hampurilaisen pankkihuoneen Haller Söhle & kump:in kanssa välittämään lainaa, jonka ehdot Keis. Majesteetti hyväksyi julistuksella 12 p. Maalisk. 1868. Nämät ehdot olivat yleisten olojen tähden luonnollisesti varsin rasittavat. Lainan nimellismäärä oli 4,670,000 thaleria, kuoletettava 43 ½ vuoden kuluessa 6 ½ prosentin vuosimaksulla, josta 6 % korkoa ja ½ % kuoletusta. Kuitenkin saatiin laina irtisanoa kymmenen vuoden kuluttua. Pääomanvähennys oli 6 %, jotenka valtio sai 100 thalerista 94 thaleria. Kurssitappio nousi päälle yhden miljoonan, johon lisäksi tuli kulungit provisioneista ja muista välttämättömistä menoista.

Mutta pankkiirit olivat kiinteästi kirjoittaneet ainoastaan puolet tästä lainasta, ja toista puolta ei voitu myydä, huolimatta korkeasta korosta. Lieneekö "ystävä hädässä" tällä kertaa vetänyt vastakynttä. 30 p. Lokakuuta 1868, jolloin Snellman jo oli senaatista erotettu, vahvisti Keis. Majesteetti niiden lainan ehdot, joissa säädetään, että mainitut pankkirihuoneet maksavat Suomen valtiolle 2 miljoonaa thaleria sitä vastaan, että heille annetaan 240,000 kymmenen thalerin palkinto-obligationia, jotka ovat arpomisella kuoletettavat 43 vuoden kuluessa 120,000 eli 6 %, vuosimaksulla. Tässäkin lainassa olivat siis ehdot kovin epäedulliset. Edellinen laina on konvertattu, mutta palkintolainaa ei tietysti käy konverttaaminen.

Sillä välin oli, kuten ylempänä mainitsin, työhön ryhdytty Helmikuussa. Mahdoton oli tietysti kohta käyttää sanottavaa työvoimaa, verraten siihen mitä tarjona oli pitkin tienvartta. Täytyi sen ohessa pitää huolta asumuksista ja ruoastakin. Maaliskuussa oli kuitenkin jo työssä 1,513 miestä. Mutta valitettavasti oli sairaiden hoito ylen rasittava ja kuluttava. Yhteensä avattiin pitkin rautatielinjaa talven kuluessa 15 sairashuonetta 725 vuoteella. Kun ottaa huomioon, että työmiesten luku vasta Elokuussa nousi 7,000 mieheen ja Heinäkuussa oli ainoastaan 4,228, niin täytynee myöntää, että työmiehistä pidetään se huoli, mikä suinkin ihmisvoimalle mahdollista oli. Mutta niin kauan kun epäedulliset suhteet ruton ja ilman takia kestivät, oli lääkäritaidon ja huolellisenkin hoidon mahdoton päästä vihollisesta voitolle. Maaliskuussa oli työmiehistä 168 sairaana; Huhtikuussa, jolloin työvoima oli 1,631, sairasti 378 miestä eli 22% koko luvusta. Toukokuussa oli tämä prosentti vielä 17, kunnes se Lokakuussa pääsi alimpaan määräänsä 1,8 %. Kulungit sairashoidosta Maaliskuusta Joulukuun loppuun 1868 nousivat 92,836 markkaan.

Työmiehille suoritetut palkat eivät kuitenkaan olleet ainoa lievitys, jonka rautatienrakennus tuotti hädän-alaiselle maallemme. Pitkin talvea ostettiin tienvarrella runsaasti puuaineita. Kynnyksiä tarvittiin kaikkiaan koko tiehen 530,000 ja niistä oli vuoden 1868 kuluessa jo tuotu paikalle 250,000 kappaletta. Mimmoisessa tilassa muutoin teollisuutemme siihen aikaan oli, siitä mainittakoon valaisevana esimerkkinä, että ainoastaan yksi tarjomus 100,000 tiilin hankkimisesta Kaipiaisten asemalle tehtiin 126 markkaan tuhannelta. Tarjousta tietysti ei hyväksytty, vaan ryhtyi rakennusjohto kunta itse tiiliä teettämään.

Surullinen totuus on, että pitkin tätä mahtavaa Suomen valtamaantietä valkenee kammoksuttavassa määrässä kansalaistemme luita. Heidän pelastamiseksi tehtiin mitä mahdollista oli, mutta ihmisvoiman täytyy tunnustaa riittämättömyytensä. kun Jumalan tuomio käy maan yli. Ne ovat kuitenkin rehellisesti taistelleet tappotantereella, joka on tuottanut niiden jälkeläisille pysyväisempää voittoa kuin monet historiassa loistavat voitot, joissa sokeat luodit ja hurjistuneiden miekat ovat kaataneet kymmentuhansia maan mahtavien käskystä. Arvokkaampaa hautapatsasta kuin Riihimäen—Pietarin rautatie ei ole kansamme voinut meidän nimettömille kaatuneillemme pystyttää.

IX.

Yksityisten ponnistukset.

Ilahuttavaa myötätuntoisuutta ja kiitollisessa muistissa säilytettävää avuliaisuutta sai hätääntynyt väestömme kokea omien kansalaisten puolelta, mutta myöskin ulkomailta ja erittäin keisarikunnassa. Tämä yhä kestävä avuliaisuus on sitä ihmeteltävämpi, koska olisi sopinut otaksua, että nuo avunhuudot ja valitukset, joita useain vuosien kuluessa melkein yhtä mittaa oli kuultu maastamme, jo kylläksi olisivat väsyttäneet ainakin ulkomaalaisten harrastusta meitä kohtaan. Mitä omiin kansalaisiin tuli, niin oli aseman kauhea todellisuus kyllin selvä heille, mutta maaseutu taisteli kussakin paikkakunnassa omaa hätäänsä vastaan, ja kaupunkilaisten kyky auttamaan oli supistettu niihin tulvailevien kerjäläisten kautta, ja muutoinkin seisahtuneen liikkeen tähden. Kaikkialla myönnettiin kuitenkin velvollisuus ja osoitettiin halua rientää avuksi. Tästä oli omituisena poikkeuksena ainoastaan "St. Petersburger Zeitungin" törkeä menettely. Tämä lehti kyllä sekin kehotti avunkeräyksiin, vaikka Suomesta aina kuului valitusvirsiä, ja vaikka "suomalaiset ovat itsekästä ja kiittämätöntä kansaa, jolle ei maksaisi vaivaa antaa mitään." Snellman, joka aina oli valveilla, kun maamme ja kansamme arvo oli kysymyksessä, vastasi F.A. Tidningissä miehekkäästi ja ankarasti. Mitä hyvästä sydämestä annetaan, sitä olemme velvolliset kiitollisuudella vastaan-ottamaan, mutta kerjätä ja nöyrtyä meidän ei tarvitse. F.A.T:gillä oli Snellmanin aikana toinen merkitys kuin tätä nykyä.

Kun arvostelee kokoontuneita varoja, täytyy tässäkin kohden ottaa huomioon epäedulliset olot. Walitettavasti ei näytä olevan mitään mahdollisuutta saada edes likimaisia tietoja keräysten yleisestä tuloksesta. Sanomalehdet vuosilta 1867 ja 1868, joita olen läpi käynyt, antavat niin vaillinaisia tietoja, ettei niistä voi saada muuta kuin käsitystä siitä, kuinka lavealta maamme kova kohtalo oli nostanut huomiota, ja kuvernöörien kertomuksetkin vuosilta 1865—1870 eivät voi antaa mitään täydellisiä tietoja, koska monet avun-annot lähetettiin suorastaan johonkuhun eri paikkakuntaan.

Useissa kaupungeissamme oli kutsuttu neuvotteluihin jo Syyskuun viimeisinä päivinä. Helsingissä tapahtui neuvottelu 1 p. Lokakuuta. Myönnettiin välttämättömäksi ryhtyä ponteviin toimiin, ja päätettiin panna keräyslistoja kiertämään sekä virka- ja ammattikunnittain, että myöskin taloissa. Mutta yleisesti arveltiin, ettei suinkaan ollut toivottavissa tuloksia, jotka vastaisivat tarpeen suuruutta, eikä edes niin tyydyttäviä kuin 1862. Uudenmaan läänin kuvernöörin kertomuksessa sanotaan, että keräykset Helsingissä tuottivat yhteensä 53,391 markkaa, siis ei niinkään paljon kuin tänä vuonna on annettu paikkakunnallisten katojen helpottamiseksi. Mutta huomattava on, ettei 1867 vuoden Helsinki ole verrattava 1892 vuoden Helsinkiin.