Nyt ne jo soittavat — halloo — kyllä aivan pian — meidän hevosellamme Revonsärkälle ja sieltä painutaan Teerikalliota kohti aina Miettisen bommipaikalle saakka, josta taas painutaan oikealle — tulemme samoille ahoille, missä viime vuonna oli niin kauhean paljon papanoita — no niin — kyllä! — Terve! —
Kuules, mamma, nyt muistan: merimiespaitani tuli aivan veriseksi selästä viime jahdissa; voisitkohan saada sen pestyksi, lähdetään vasta tunnin perästä, ja sitten pyytäisin vielä, että paikkaisit housuni takapuolesta; ne kun repeytyivät pahasti kulkiessamme Kiri Mooseksen piikkiaidan yli.
Halloo! — Menkää hitossa sanomaan, että Jaakko valjastaa Pikun — anteeksi, puhuin vain tässä välillä muuanne — (tulen sinun kauttasi) — on valjaissa — terve taas! —
Etkö ehdi — hm — viikkojako ennen olisi ilmoitettava? — tulimme istuneeksi Pekan kanssa niin kauan eilen tätä retkeä suunniteltaessa. No niin, mitäs siihen sitten voi, mutta laitas nyt vähän sapuskaa, sitä hienoa näkkileipää, pyynpaistipaloja ja kurkkua, nahkiaisia ja muutamia piirakoita; eikö ole — niin, no — – –
Mutta onkos mulla paperosseja; ei jukulist' riitä. Elsa, hoi Elsa, juokse äkkiä ja koeta saada takatietä Wilenin puodista 5 askia paperosseja.
Ja kun sitten kaikki on kunnossa, sanovat rouvat, niin metsäihminen lähtee matkalle. Metsä kutsuu. Ei mitkään maailman esteet voi häntä enää pidättää, ei rajuilma eikä se seikka, että Kukkoset ovat aikoneet tulla ensimmäiselle vierailulle, tahi tohtorin suuret päivälliset tahi maailman ihmeellisin filmi — – niin, ei mikään!
Lähdetään nyt — tulee varmaan vielä ihana ilma, kun lakkaa satamasta — muista soittaa Kukkosille ja tohtorille, että olen estetty, jos Peltonen tulee, niin anna se paperi, joka on keskimmäisen pöytälaatikkoni vasemmassa takakulmassa — en nyt muista muuta tällä kertaa — hyvästi — (kaukaa portin kohdalta) tulen hyvään aikaan päivälliselle kotia (lupaus, jota metsäihminen muuten ei koskaan vielä ole täyttänyt).
Yhteinen ominaisuus kaikilla kavereilla on, että he ovat muodonvaihdoksen alaiset. He eivät muuta väriänsä talveksi niinkuin jänis, metsäkana ja kärppä; mutta heidän koko olemuksensa on niin sanoakseni henkisen muodonvaihdoksen alainen vapaaseen luontoon päästyään. Hänellä on kaksi aivan erilaista hahmoa. Näe hänet tuomarina, kohteliaana, tarjoavana kauppiaana, tuimana, murisevana opettajana, miettivänä, tutkistelevana lääkärinä, "pakkaavana" pankintirehtöörinä, suoraselkäisenä yli-ihmisenä luutnanttina tahi muuna, niin olet nähnyt kaverin yleisen niin sanoakseni virallisen hahmon. Mutta näe sama mies metsässä, kun maa on huurteinen, ihana, raitis ilma tuoksuu vastaan havumetsästä, teerien kuherrusta kuuluu kaikkialta harjanteilta, tilhien vihellystä pihlajista ja haukku kajahtaa komeasti rinteiltä, järvien takaa ja takamailta, silloin on mies täydellisesti muuttunut — virallinen ihminen on kadonnut — kaveri on nyt vain kaveri täynnä elämäniloa, ruumiillista hyvinvointia ja veljeystunnetta toisiin kavereihin. Nyt näet miehen toisen ja — usein kyllä — paremman hahmon. Ja se virkistynyt olemus pysyy sitten jonkin päivän senkin jälkeen, kun metsästäjätoverit ovat eronneet toisistansa, ja tuottaa hyvinvointia, kuten se muutos, jonka hyvästä kiukaasta tuleva saunan löyly vaikuttaa ruumiillisesti. Mutta pian astuu taas virallinen ihminen, kukin omalla tavallaan, arkipäivän näyttämölle. —
Onpa kavereilla muitakin ominaisuuksia, joista mainittakoon muutamia.
Ne ovat m.m. hyvin musikaalista väkeä ja erikoisesti he harrastavat metsässä mitä kummallisimpia, puristettuja säveliä, pinnistävää torvensoittoa, jänisräikän räminää y.m. jazzin tapaista; illalla taas yöpaikoilla rekilauluja, gramofooneja, hanuria ja ennen kaikkea suunsoittoa. Varsinkin viimeinen on tärkeä, vaikkakin sen aiheet supistuvat yhteen ainoaan: Canis familiaris. —