Niin, ja sinne tiheään kanervikkoon olikin naarasteeri kaivanut yksinkertaisen pesäkuoppansa. Sinne se painuu hautovana näkymättömiin, jolloin ruskean- ja valkeankirjava värikin on erinomainen suojelusväri. Ja kun sen joskus täytyy jättää pesänsä syömishommissaan, jatkavat ruskeat ja täpläiset munat ja niiden alla oleva harva heinäpatja mainiosti suojelevaa yhdennäköisyyttä. Sitä ei huomaa helposti maata pitkin vaanien liitävä keltasilmäinen kanahaukka tahi teräväaistinen karjapolkua pitkin liikuskeleva kettu.
Ja kun aika on, tulevat pienet, untuvapeitteiset, keltaisenharmaat poikaset esille munista ja seuraavat emoa kanervikkoon. Pysyäksensä yhdessä antavat ne hienolla visertävällä äänellä tietoa itsestään. Hakamaan vaihteleva luonto tarjoo niille riittävästi suojaa ja ravintoa — lehtiä, siemeniä, hyönteisiä y.m. Turvalliselta tuntuu elämä emon erinomaisessa hoidossa! — Niin luulisi ja kuitenkin — — –
Tuleepa kanervikon läpi kulkevaa polkua pitkin muuan harmaa, mustaraitainen, notkearuumiinen kuljeksija.
Se etenee rauhallisesti, mutta äänettömästi ja varovasti. Joka askel on ikäänkuin edeltäkäsin harkittu ja punnittu. Nyt se pysähtyy kuin maahan naulattuna. Kanervikosta on kuulunut hienoa vitinää.
Kaikki sen aistimet ovat äärimmilleen jännitetyt. Hännänpääkin tekee kiemurtelevia, intohimoisia, käärmeentapaisia liikkeitä. Alaleuka vapisee suonen vedon tapaisesti ja kurkusta puristuu heikko, verenhimoinen, rumasti naukuva ääni. Kaikissa pikkuasioissakin ihmeellisen suhteellinen, siro ja notkea ruumis liikkuessa ikäänkuin kelluu käpälän alaisten pehmeiden ja joustavien polkuanturain nojassa. Käynti on näin ollen aivan äänetöntä, kun se kiertää ääntä kohti kanervikossa. Ei kuulu pienimmänkään oksan risahdusta. — Voimakkaassa ja sirossa notkeudessa on se verenhimoisen petoeläimen perikuva — kääpiöleijonan tahi raitaisen tiikerin pienoiskuva. Askel askelelta, mutta armotta, varmasti ja aavistamattomana kuin kuolema se lähenee onnetonta saalistaan. Ja niin se vihdoin saapuu "ampumamatkalle". — Kääpiöpensaiden oksien välitse se äkkää pientä, epämääräistä liikehtimistä.
Se painuu nyt maahan kaikki lihakset kokoonvedettyinä ponnahdusasentoon. Ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä seuraa raju hyppäys. Voimakkaat takaraajojen lihakset lennättävät ruumiin miltei nuolen nopeudella ja se sukeltaa kanervikkoon, niin että hieta tupruaa. Ensimmäinen, lähimpänä oleva rastaan kokoinen teerenpoikanen on auttamattomasti surman oma terävien ja käyrien kynsien pihdissä. Helposti kantaen saaliinsa lyhyissä voimakkaissa leuoissaan, se muutamilla pitkillä hyppäyksillä palaa polulle.
Seuraa sitten näytelmän julmin osa.
Polkua reunustaa entisen kaskenpolttajan pieni kasa kuivia puunrunkoja. Sen viereen se vie teerenpoikasen, jonka pienissä, mustissa silmissä kuvastuu täydellisen avuttomuuden ja suurimman tuskan ilme ja — päästää sen irti! Iloisesti yrittää raukka paeta lentäen, mutta on samassa taas pyydystettynä kynsien välissä, ollaksensa taas seuraavana hetkenä vapaa.
Märkänä ja pörröisenä se nyt ryömii ja koettaa pelastautua puunrunkojen alle. Turha on kuitenkin yritys, sillä kissa seuraa tarkalla kuulollaan kasan päällä liikuskellen sen pienimpiäkin liikkeitä. Useasti se pitkällä käpälällään vetää poikasen esille, asettaa sen eteensä ja hypnotisoi avuttoman terävällä katseellaan.
Tätä julmaa leikkiä jatkuu sitten, kunnes leikkikalu on niin nääntynyt, ettei siitä ole enää iloa.