MYÖHÄISSYKSYINEN ERÄRETKI HÄMEEN SALOMAILLE.
Sain kuin sainkin koulutuntini järjestetyksi muille viideksi päiväksi, kuitenkin vain siten, että siihen vuodenaikaan — marraskuun alussa — sattui kaksi keisarillista lupapäivää lähelle toisiaan — olihan ryssien ajoista sentään jotakin iloa!
Olin päättänyt lähteä kotikaupungistani Hämeenlinnasta Lahden kautta
Verhon kartanon ihanille metsästysmaille.
Matkavarustuksiini kuului kolme erinomaisen luonnollista teerinkuvaa, kiikari, sukkapari sekä vähän alusvaatteita, sadetakki, uistin, joukko haulikon panoksia ja ennen kaikkea S.K.K:n koiranäyttelyssä palkinnon saanut Karma-koirani.
Aikaisin aamulla, pilkkopimeässä, lähti laivamme Vesijärveltä pohjoiseen tiukasti kilpaillen erään toisen, kirkkaasti valaistun laivan kanssa. Pimeä oli vielä Padasjoen laivasillalle saapuessamme. Ainoastaan silloin tällöin ilmaisi selältä tuleva hieno tulenvälkähdys — joku matkustaja siellä sytytti savukkeensa — syysaamun hämärässä uinailevan laivasillan paikkaa, kunnes äkkiä, kuten taikasauvalla, laivan valonheittäjä kirkkaalla valollaan valaisi elävän kuvaelman isäntineen, emäntineen, ukkoineen ja akkoineen, koppineen, hevosineen ja rattaineen, aitaukseen makasiinin takana kiinnitettyine viimeiselle matkalleen lähtevine lehmineen.
Jo matkan päästä näin, että Verhon kartanon hyvästä hevosenhoidosta kunniapalkinnon saanut tallimies Artturi oli vastassa Pomoineen.
Karma oli haltioissaan, hyppeli ja haukkui kuin riivattu, etten ollut saada rattaille nostetuksi.
Nopeasti sujui maamatka hyvällä Pomolla kartanoon.
Isäntä ajettiin liikkeelle, ja kun kahvit oli juotu, tärkeimmät kaupungin uutiset kerrottu, vei meidät Pomo, jota Artturi minun pyynnöstäni ei ollut riisunut, hyvää vauhtia Harilan ulkotaloon, jossa tiesin olevan erinomaisia jänismaita.
Matkalla otettiin kuitenkin "vanhan Lienan" tuvasta tienhaarasta muuan ajokoira, jonka penikkana olin luovuttanut eräälle silloiselle Padasjoella asuvalle metsästystoverilleni.