Ilo oli kuten Karmakin, jonka penikka se oli, erinomainen ajokoira, ja yhdessä ne muodostivat koppelin, joka pani harjut ja laaksot, selät ja järventakaiset metsät kajahtamaan, metsänkulkijan sydämen nopeammin sykkimään.
Aamu oli ihana, kirkas ja raikas. Ohut lumikerros peitti syksyiset rumuudet. Papuhaasialta rääkkyen lentävä närhi ja hieno, miellyttävä riihen haju ilmaisivat talojen läheisyyttä. Pieni Konnunkoski lauloi lumivalkealta vuoteeltaan pehmeitä, tummia säveleitään rattaan pyörien kaihomielisen rätinän säestämänä.
Itse tunsin keuhkoissa ja ruumiinpienimmissäkin sopukoissa sitä selittämätöntä hyvinvointia, jota luonnonystävä tuntee päästessään kaupungin touhuista hetkeksi luonnon pyhäkköön. Niin, ne ovat nuo tunnelmat ihmiselämän juhlahetkiä, jotka sitten hienoina utukuvina jäävät muistojen maailmaan ikuisiksi ajoiksi…
Maa oli vielä vahvassa huurteessa, kun Harilan hakamailla päästin koirat irti.
Ennen pitkää oli haku käynnissä.
Jänis oli ahomaalla aamuyönä herkutellut syöden rölliä ja nataa, jyrsinyt ahon yli vievän karjapolun vieressä kasvavaa karjan lannoittamaa rehevää nurmikkoa.
Haku oli ensiluokkaista, kuten ainakin. Hännät liikkuivat voimakkaasti ja tasaisesti, niin että hallanviemät, kuivat sananjalat kahisivat ja lämmön viimeiset jätteet, kesänsiniset kellokukat hurjasti heiluivat.
Ahon vieressä olevan pienehkön suon reunassa saivat koirat jäniksen liikkeelle, kohottaen samalla voimakkaan haukun.
Ei milloinkaan kaiu haukku niin kuuluvana kuin syksyn aamutunnelmassa.
Jänis painui matalaharjanteiselle, kylätien ja karjapolkujen risteilemälle Maakesken kylän takamaille. Teki komean kierroksen, mutta palasi takaisin ahomaalle, jossa joutui selkäreppuuni.