Hän voi kertoa sinulle kirkkoherroista ja nimismiehistä, talojen vaiheista, eri juhlien vietoista, pahoista ja hyvistä hengistä, murhista ja rosvoista, raipparangaistuksesta ja viinanpoltosta, nälkävuosista, kalastuksesta ja metsästyksestä y.m. loppumattomiin.
Kun vanha isäntä huomaa, että pidämme suuressa arvossa niitä tietoja entisistä ajoista, joita häneltä koetamme houkutella esiin, innostuu hän kertomaan näitä rakkaita muistojaan oikein porvoon mitalla ja saamme hänestä hyvän ystävän. Sieltä tulee kuin Konkkalan kaivosta. Kun tällaista vanhaa poikaa haastatellaan, on kuitenkin kaksi seikkaa muistettava: ne ovat ensinnäkin iso pannullinen tulisen kuumaa kahvia (ennen muinoin pieni "puolkuppi") ja mahdollisimman pitkä ja komea sikari sekä pääkysymykset jo etukäteen paperille merkittyinä. Niiden ympärillä sitten kysymykset kiertävät ja kaartavat kuin vanha kettu epäillyn myrkkysyötin ympärillä. Kun 75- 80-vuotiaan suutaltat ovat jo kuluneet loppuun eikä siis mikään estä sanatulvaa, tulee sitä niin paljon ja niin nopein kääntein, että on arvan mahdotonta merkitä muistiin kaikkea, mitä tahtoisi. Jos muisti pettääkin tahi synnynnäinen leikillisyys houkuttelee laskettelemaan vähän liikoja, niin voi kuitenkin pelastaa sangen arvokkaita sivistyshistoriallisia y.m. tietoja joutumasta perikatoon.
Tekijällä on ollut onni saada tällainen vanha isäntä lähimmäksi monivuotiseksi kesänaapurikseen ja hyväksi ystäväkseen. Sain häneltä niin paljon tietoja, että kirjoitin suurimmaksi osaksi niitä käyttäen kokonaisen kotiseutukirjan.
Esaias eli eläkkeellä kotitalossaan, jossa hän oli ollut isäntänä parhaimman elämänsä ajan. Suku on paikkakunnalla vanhoista ajoista niin juurtunut, että hänen sukulaisiaan oli monessa talossa siinä osassa pitäjää. Kun nykyisenä isäntänä talossa oli hänen vanhin poikansa, vietti hän siellä rauhallisia vanhuuden päiviä.
Tuollaisella eläkevaarilla on muuten aivan erikoisasema talossa. Hän viettää siellä, talon vanhan, keltasilmäisen kissan tavoin aivan itsenäistä, talon huolista ja hommista vapaata elämää. Niin, kissalla on todella aivan oma erikoisasemansa talossa muihin kotieläimiin verrattuna. Koira seuraa ihmistä, liittyy häneen ja on hänestä aivan täydellisesti riippuvainen, nöyrä alamainen. Kissa liittyy taloon, mutta viettää siellä aivan itsenäistä elämää antaen palttua ihmisten hommille. Siellä se liikkuu, tulee ja menee — oman päänsä mukaan.
Niin vanha isäntäkin. Hän asuu omassa tuvassaan, auttaa talonväkeä vain silloin, kun voimat antavat myöten tahi muuten on halua, pitää omaa "talouttansa" omain tapainsa mukaan ja tekee kaikenlaista pikkuhommaa talon hyväksi. Hän rakastaa ja lellittelee lastenlapsiaan, jotka puolestaan tavallisesti lämpimästi rakastavat ystäväänsä vaaria — mutta osaa niille joskus rähistäkin. Hän polttaa omaa viljelemäänsä tupakkaa vanhalla äkkiväärällään, käy kirkossa, kalastaa rysillä kutuaikana ja myöhemmin onkii.
Esaiaksella ei ollut lastenlapsia. Hänen parhaat ystävänsä olivat talon kissa, lihava kankeajalkainen tiistikoira ja palvelijan pikkunen, hento, keltatukkainen ja sinisilmäinen Elle-tyttö.
Esaias oli melkein joka päivä ongella. Meidänkin lahdessamme kuului usein hänen äänekäs rykimisensä, niin että saaret ja metsät kajahtivat. Mutta kun hän lähti liikkeelle, ei paljon kaloja saanut. Saaliinsa hän antoi kissalle, ja Halli, joka uskollisesti istui pöydän vieressä lyhyen, väräjävän kippurahännän varassa, sai ruokapöydän antimia ja Ellelle hän keitti voimakasta kahvia monta kertaa päivässä.
Kun hän onkimatkoillaan poikkesi iloksemme meille, ei koskaan puuttunut puhelunaihetta. Ja kun Esaias oli aivan ensiluokkainen leikinlaskija, kuunteli hänen hauskoja, paikkakunnan murteella esitettyjä kertomuksiaan vaikka kuinka kauan.
Paitsi edellämainittuja suosikkeja oli Esaiaksen hartaan huolenpidon alaisena vielä neljäskin, hänen omenapuutarhansa. Puut hän oli itse istuttanut siemenistä, kasvattanut ja lannoittanut, ja nyt ne olivat hänen ilonsa, kun olivat täynnä omenoita. Mutta tuottivatpa ne joskus huoliakin, kun "aidan takaiset" yöllä ahdistivat.