Suurena "sivistyksen puutteena" pidettiin, kun en harrastanut tuota ensimmäistä, mutta kun lauloin toista tenoria, jota kaupungissa ei ollut, vaan täytyi "lainata" Kokkolasta, otettiin minut heti armoihin.
Mitä metsästykseen tulee, olin nuori ja innostunut ja Uuden-Kaarlepyyn seudut olivat siihen aikaan, mitä metsästysmaihin tulee, oikeita autuaitten metsästysmaita. — Entisillä meren pohjasta muodostuneilla laajoilla kytömailla oli jäniksillä erinomaisia laidunmaita ja entiset saaret, joita ruotsalainen väestö vieläkin kutsuu "holmeiksi" — saariksi — tarjosivat tavallisesti havumetsää kasvavina niille erinomaisia suojapaikkoja.
Ystäväni, silloisen mallikoulun johtajan, nykyisen pankinjohtaja S—n kanssa muodostimme pian metsästäjäyhtymän ja vuokrasimme likim. 40 talon maat. Eivätpä olleet vuokrat siihen aikaan kalliit, tavallisesti markka taloa kohti. Varsinkin olivat meidän metsästysmaamme erinomaisia Kovjoesta itäänpäin, Körran-nimisellä paikkakunnalla, noin kolmisenkymmentä km kaupungista Purmon pitäjässä. Kytömaan saarissa vilisi riistaa, varsinkin jäniksiä. Kun meillä molemmilla oli sama viikon päivä vapaa, teimme Körraniin monta erinomaisen hauskaa retkeä, jos kohta matka sinne olikin hankala. Varsinkin myöhäissyksyllä, kun jänikset olivat valkoiset ja tekivät laajoja kierroksia saaresta saareen, oli hauska seurata niiden kulkua. Tätä saarimuodostusta käyttivät muuten sala-ampujat usein hyväksensä. Kun jänikset olivat valkoiset ja maa lumeton, ampuivat he niitä kytösaarista makuupaikoilta. Kun viimeisen kerran ennen paikkakunnalta muuttoani metsästin noilla mailla, ammuin ison, lihavan ketun, mutta jäniksiä tuskin saimme nimeksikään. Kettu oli sitä ennen muuten suhteellisesti harvinainen siellä. Mistä jänisten väheneminen riippui, voimme kyllä arvata.
Ohimennen mainittakoon, että harvinaisen suuruutensa takia vieläkin säilytän tämän Körranin ensimmäisen suurketun pääkallon kokoelmissani.
Ruotsalainen maalaisväestö suhtautui muuten meihin — minuunkin suomalaisena — sangen ystävällisesti. Palvelijat olivat muuten monessa talossa suomalaisia, nuoret kun joukoittain muuttivat Amerikkaan.
Paitsi edellä mainittuja maita, oli meillä niitä myöskin eteläpuolella kaupunkia m.m. Jepuan — siis suomalaisen asutuksen — rajamailla. Siinä talossa, jossa meidän päämajamme oli, puhui isäntä ruotsia, emäntä suomea, lapset molempia kieliä. Lapset puhuivat isän kanssa ruotsia, äidin kanssa suomea, keskenänsä molempia.
Isäntä ja emäntä puhuttelivat toisiaan omalla kielellään.
Paitsi meidän yhtymäämme oli kaupungissa toinen, johon kuului noin viitisen miestä. Yhdessä me hallitsimme ja vallitsimme koko tuon erinomaisen riista-alueen. Vuoroin kutsuttiin ainakin kerran syksyisin kaikki omille maille yhteiselle retkelle ja kun laulajaerämiehetkin siihen yhtyivät, kaikui neliäänisesti laulu heleän kirkkaana kytömaan lakeuksilla tahi saariston selillä:
Kuulkaa veikkoset kun kaikuu, torvi rotkoissa jo raikuu! Samotkaamme salohon, kun saalis saatu on, halloo! Se jaettakohon, halloo, halloo!
Erikoisesti on muistissani muuan myöhäissyksyinen retki kaukaiseen
Pietarsaaressa päin olevaan suureen saareen.