Kaikki höyrylaivat olivat jo aikoja sitten menneet talviteloilleen ja kalastajat vetäytyneet pois seliltä, kun muikut olivat loppuun kuteneet. Oli siis luultavaa, että selät odottivat tyhjinä ja autioina myöhästyneen talven tuloa.
Päijänteen rantaan oli Alholta 6 km; oli siis oltava aikaisin ylhäällä. Kun aamuyöllä lähtöpäivänä menin ulos portaille saadakseni selville, mitä Tapio lupasi päivän varaksi, oli ensimmäinen, minkä tunsin, tuo ihana, sangen luonteenomainen ensimmäisen lumen tuoksu. Luulen monen metsästäjän tehneen sen huomion, että lumella on eri vuodenaikoina erilainen tuoksunsa, varsinkin keväällä hyvin tuntuva.
Kaikkialla oli muuten pilkkosen pimeä, paitsi renkien tuvassa, jonka avonaisesta uunista suuri takkavalkea heitti kodikkaan, kirkkaan valokielen kauas lumelle. Rengit ja torpparit nikkaroivat siellä puhdetöissä.
Tallissa kuulin hevosten raappivan pilttuunsa lattiaa ja porstuan kaapissa, missä sokerivarat säilytettiin, nakersi yksinäinen hiiri suurella innolla aikaista suurustaan.
Tuskin olin palannut takaisin n.k. herrain huoneeseen, kun jo sen viereisessä pienessä huoneessa nousi elämä ja meteli, jota voisi verrata intiaanien sotatansseihin. Meidän kolme ajokoiraamme Kaino, Tiiro ja Freja syöksyivät nimittäin minua vastaan, mitä vilkkaimmin ilon ilmauksin ja tulisin metsästysinnoin.
Tämä "troika" oli paras, minkä koskaan olimme omistaneet, n.k. Alhon rotua, joka sittemmin kuoli sukupuuttoon, riippuen useimmista onnettomista sattumista, kuten susien ja penikkataudin vaikutuksesta. Koirat olivat syyskauden taistelujen jälkeen harjoitettuja ja erinomaisessa kunnossa. En ole sen koommin omistanut ulkomuotoon ja kelpaavaisuuteen nähden niin mainiota koiraa kuin Kaino — tuskinpa sellaisella metsästänytkään.
Suuri oli siis vahinko, kun susi muutamia vuosia sen jälkeen otti Kainon aivan keittiön porstuasta, purren samalla kertaa Tiiron ristiluun niin, että se tuli metsästykseen kelpaamattomaksi. Turhaan seurasivat miehet tulisoihduilla Kainon surkeita avunhuutoja pitkät matkat, se jäi sille tielleen ainiaaksi.
Siihen aikaan ei tullut kysymykseen pitää koiria koiratarhoissa — ne olivat ystäviä ja tovereita, jotka jakoivat kanssamme niin hyvän kuin pahankin. Kolme syvää kuoppaa vanhanaikuisessa, nahkapeitteisessä sohvassa osoitti koirien makuusijoja.
Päivä ei ollut vielä valjennut, kun nousimme leveihin kääseihin. Moni ystävämme oli saapunut lähtöämme katsomaan. Tuossa oli Sorsaniemen Kalle, joka asui Lummeneen melkein kauneimmalla niemellä, tuossa Sillanpään Matti, joka voutimme Antin kanssa jakoi kunnian olla pitäjän väkevimpiä miehiä ja joka pidoissa käydessämme oli meillä vakinaisena ajajana, tuossa taas Aatami Mieltyö, joka tunsi Lummeneen ahvenenpoikien elämäntavat nipasta nippaan ja oli sen vuoksi seudun paras onkija — ja vielä lopuksi Multamäen Kalle, joka elätti itsensä valmistaen ruumisarkkuja, ristejä ja pyssyjä sekä — loihtien. Multamäki oli viimeinen, jonka olen kuullut loihtimalla koettavan parantaa lehmää, joka oli taittanut jalkansa. Multamäki oli myös erinomaisen tarkka ampuja.
Lähdettiin siis matkalle. Meitä ympäröi nyt kaikkialla hiljainen, pehmoinen pimeys. Ei ääntäkään, joka olisi häirinnyt myöhäissyksyn hiljaisuutta — paitsi sitä omituista ratinaa, joka syntyy, kun pyörät leikkaavat pehmeätä, lumensekaista soraa.