Kuljettiin sitten Pippurinsillan yli, jossa me pikkupoikina päivät pitkät olimme onkineet salakoita ja särkiä ahvenruohojen ja lumpeenkukkien välistä. Saavuttuamme Harmoisten myllylle, jossa Lummene purkaa vetensä Päijänteeseen, rupesi päivä valkenemaan. Mustana ja jylhänä kohosi ensimmäisen lumen valkoisten puitten välistä Lummeneen muutenkin tumma vesi pitkin sammaltuneen myllytorven laitoja.
Kosken kaihoa herättävä humina ja myllykivien kumea jytinä olivat ainoat elonmerkit luonnossa.
Tiedustelimme heti venettä, mutta meille ilmoitettiin, ettei myllärin vene ollut kotona eikä siis saatavissa.
Mitä oli tehtävä? — Luopuminen kauan suunnitellusta retkestämme ei ollut meille mieluista, ja lyhyen keskustelun jälkeen päätimme lähteä pitkälle matkallemme pienemmällä veneellä, joka oli sekä vanha että vuotava.
Jätettyämme Miehoniemen lahden oli edessämme iso Tehinselkä kaikessa loistossaan. Kaukana Jutinsalon puolella katosi maa taivaanrannan taakse. Koko ulappa oli aivan tyhjänä ja autiona; sen suurisuiset asujaimet, lokitkin, olivat jättäneet kesäiset pesimispaikkansa kalojen vetäydyttyä syvälle. Lehtisaarten yli kohosi aurinko syyskeltaisena ja viluisena yöllisten, siekaleiksi revittyjen lumipilvien alta. Jos selkä olikin autio, niin nousevan auringon kalpeassa valossa alkoi sen sijaan molemmilta puolin kuulua teerien raikasta kuherrusta, elähyttäen niin hyvin meitä kuin koiriakin, jotka nostivat korvansa pystyyn kuullessaan tutun äänen.
Pitkän ja vaivalloisen soudun jälkeen saavuimme vihdoin suuremman saaren, Ison-Lehtisen rannalle. Jokainen, joka on harjoittanut metsästystä, tietää hyvin, kuinka hauskaa on tuollaisen matkan takaa päästä maalle ja niillä mielenkiinnolla odottaa haukunnan alkamista. Sellaisissa tilaisuuksissa tuntee parhaiten, kuinka ihanaa on olo vapaassa luonnossa. Jokainen hermo on silloin omituisen ihanassa värähdystilassa, joka antaa metsästykselle sen parhaimman viehätyksen.
Lukuisat "käyntikortit" ilmaisivat heti meille, että saaressa oli jäniksiä. Koska myöhäis-syyspäivä on kovin lyhyt ja yöpyminen saarella siihen vuoden aikaan mahdotonta, irroitettiin viluiset koirat heti. Tuossa tuokiossa ne katosivat vetiseen pensastoon. Mannermaan lumen asemesta oli täällä satanut vettä.
Tuskin olimme saaneet lammasnahkaiset turkit päältämme, niin Freja alkoi jo soiton korkealla, innokkaalla, miltei vinkuvalla "ai ai ai, ai ai ai—"
Mäen töyrään toiselta puolelta kuului heti Tiiro yhtyvän siihen matalalla, karkealla bassollaan "aha ha jänis", "aha ha jänis" — — — eikä monta sekuntia ollut kulunut, kun jo näihin kahteen liittyi tenori Kaino, urhein niistä kaikista; "ehei hei hei, ehei hei hei". "Ai ai ha jänis, ehei" — — — edelleen kävi loistavasti.
Koska saari on vähintäin 2 km pituinen, oli jäniksillä tilaisuus tehdä kierroksensa kokonaisuudessaan. Ampuminen oli sen sijaan vaikeata, koska varsinaisia "passipaikkoja" ei ollut. Mutta koska koirat sittemmin ajoivat eri jäniksiä, ammuimme kuitenkin 6 jänistä kolmessa tunnissa.