Istuimme huvilani verannalla, veljeni ja minä, pienen "tyytinkin" ääressä, joka — suokaa anteeksi, hyvät vesipojat — maistui sangen hyvältä. Mutta se ei ollut meidän syymme; olenhan monta kertaa päättänyt, ettei se saisi maistua hyvältä, mutta nähkääs — se vanha Aatami, se vanha Aatami — mitä sille taitaa!
Edessämme on aivan verannan edustalla laaja Hornion selkä lukuisine saarineen. Sanottakoon nurkkaisänmaallisuudeksi, mutta minä ihailen Päijänteen suuria selkiä. Niissä on jotakin mahtavaa, meren tapaista. Samalla verannalla on myrskyn pauhatessa istunut miehiä, jotka ovat ikänsä viettäneet kesänsä saaristossa, ja he ovat sanoneet, että yleisvaikutus on merentapaista, eikö siinä ole todistuksia kylliksi — vai mitä?
Aivan rannasta edessämme alkaa kuun keltainen tie, jakaantuen lukemattomiin, joka silmänräpäys muotonsa muuttaviin ja toisiinsa pujahtaviin kultaisiin kiemuroihin, jatkuen hohtavana siltana Tuomassaarten poikki aina Lammassaaren kärkeen saakka.
Johtui mieleemme siinä istuessamme erään halvatun ukon sanat, kun hän viimeisen kerran kävi Kerttusalossa, ja tällä samalla verannalla istuen osoitti kuun hehkuvaa, kiemurtelevaa siltaa ja lausui kiiltävin silmin: "kas tuolla tanssivat ja leijailevat Päijänteen aaltojen ylitse kuolleitten henget hohtavissa puvuissaan, niin että kultaiset kuvastukset niistä vedessä kiertelevät!" Niin — ukko kuoli pian sen jälkeen — ehkä hänenkin henkensä tuossa nyt leijaili muiden kanssa — kukapa ne kaikki niin tarkoin tietää. — — —
Veljeni — taiteilija — oli täynnä ihastusta ja niin olin minäkin, vaikka olen nähnyt saman näyn vuosi vuodelta ja sitä ihaillut.
Omituista kyllä, se tunne, jonka kirkas kuutamoyö herättää kaikissa ihmisissä — kaikissa sanon — niin ehken tässä täytyy elimineerata kaikkein "pahimmat" kulttuuri-ihmiset — johdattaa mieleen menneet ajat ja tapahtumat. Niin heräsi meissäkin melkein samaan aikaan ajatus, että olisi ollut lähdettävä uistinretkelle Lummeneeseen, sen rannalla, suurien riippakoivujen alla sijaitsi lapsuuden kotimme, johon lukemattomat, näkymättömät, hienon hienot muistojen juurilangat vielä tänä päivänä päättyvät.
Veljeni toi ensin esille ajatuksensa ja minä olin heti valmis.
Oli suuret tulvavuodet ja puutarhamme oli kokonaan järvenä, josta syksyllä kasatut ruokamultaläjät kohosivat kuin saarina. Nämä olivat mainion mukavia täkyjen onkimapaikkoja. Kaloja oli monenlaisten toukkien ja matojen houkuttelemina "puutarhassa" runsaasti ja lapset olivat juuri viinimarjapensaitten alta, pionien vierestä ja piparjuurimaasta saaneet kauniita säynävänpoikasia, jotka kokemuksen mukaan ovat sangen hyviä täkyjä. Kaikki oli siis kuin nuoltu ja juotettu; päätimme seuraavana aamuna kohdata toisemme Padasjoen laivasillalla jatkaaksemme matkaamme Aallotar-laivalla Näpinsiltaan, josta oli muutaman kilometrin matka Lummeneeseen.
Neljän ajoissa seuraavana aamuna saavuin laivasillalle. Verraten vinha etelätuuli puhalsi nyt ja punertavat, hyvää vauhtia pohjoiseen päin syöksyvät hajalliset pilvet näyttivät uhkaavilta. Veljeni oli sen vuoksi jättänyt siveltimensä ja palettinsa kotiin niinkuin minä uskollisen seuraajani — kameran. Hän saapui viime tingassa ollen kahden vaiheilla, lähteäkö matkalle vai ei.
Sillalla oli silloinen "satamamestari", syntyisin asikkalalainen, ensimmäisiä, joita tapasin, ja välillämme syntyi seuraava keskustelu: