Eri teitä palasimme sitten Harmoisiin päivän kuluessa.
Veljeni souti suuren Salon saaren ympäri ja tuli 4 aikaan i.p. tuiki väsyneenä perille. Minä saavuin hiukan aikaisemmin samanlaisessa tilassa. Ihmeellistä kyllä, eivät kalat enää olleet ollenkaan halukkaat syömään. Veljeni oli saanut 2, minä sain 3, joten yhteinen saaliimme oli 24 haukea.
Kyytihevosella ajaen saavuimme sitten puoliyön aikana kotiin.
Monta kertaa olen sittemmin käynyt Lummeneessa, mutta en koskaan siellä enkä muuallakaan ole sellaista leikkiä nähnyt — olen joskus sinne tehnyt aivan "hukkareisujakin".
TALVIYÖN ELÄMÄÄ POHJOLASSA.
Lumirikas talvi oli ylimmillään. Kuin vehnäjauhot ison talon hinkaloissa peittää vahva lumikerros maan ja sen syksyisen roudan epätasaisuudet. Katajapensaat ovat sokkosilla pistäen esiin päänsä sinisine marjasilmineen kinoksista ja valkopäisten, harmaarintaisten pystykivien takaa. Kuuset seisovat suorina, vakavina ja jaloina valkoisissa pukimissaan. Oksakinoksien alta tuoksuu vastaamme viheriätä, kesäistä lämpöä. Hakamaiden sirot, huurteiset koivumetsät ympäröivät alempana olevia kuusinäreikköjä kuin hienon hienot untuvat suurta haahkatelkän pesää. Sinertävän vihreän, talvisen taivaan rastaanrintapilvien hattaroissa komea sinooberi ja heleä kromikeltainen sulautuvat toisiinsa. Ja kukkuloilta nähtyinä loistavat talot tulipunaisina kuin heltat valkoisen rotukanan päässä.
Niin, sieltähän ne kodikkaina, ystävällisinä ja lämpiminä pilkoittavat vastaamme nuo kylmän Pohjolan lämminveriset sydämet — Suomen kodit!
Kalpeana ja valotonna sukeltaa talviaurinko untuvamereen. Heikot talvivalon liekit leimuavat iltaruskona viimeisen kerran. Päivän iloiset, lyyrilliset sävelet muuttuvat pian tummaksi, öiseksi elegiaksi. Musta on taas Pohjolan haltijana — vähäksi aikaa. Täydellinen hiljaisuus vallitsee. On yö.
Naristen kääntää kolmisulkainen, kapearuumiinen, torpan poikien rikkiampuma viirikukko pitkän nokkansa pohjoiseen päin.
Rastaanrintapilvet ovat kadonneet. Tähti toisensa jälkeen tulee näkyviin ja tirkistää maata yhä kiiluvilla silmillään. Pohjolan äreä mestari Pakkanen kiristää maata yhä tulisemmin jäisillä kourillaan. Järvet vonkuvat ja murisevat kuin kaukainen ukkonen yhä paksunevien jääkahleittensa alla. Säristen ja puhisten työntää maahan väkisin tunkeutuva routa pitkiä halkeamia, häiriten maamyyrien rauhallista, unista talvielämää. Teeret ja peltopyyt kaivavat yhä syvempiä tunneleita. Metsot ja pyyt hakevat yöksi metsän tiheimpiä kuusia.