On kuin juhlallinen, vakava hiljaisuus ennen taistelua.
Ennen pitkää kuuluvatkin jo ensimmäiset pamaukset. Pakkasen tykit ovat toimessa yön ylväässä hiljaisuudessa. Paukkuvat puut ja seinät, paukkuu maa. — Öisen elegian vaimentajan hillitsemiä, hienon hienoja viulunsäveliä rikkovat vaskirumpujen komeat paukahdukset!
Rikkovat? — Eipä niinkään! Nehän kaikki kuuluvat yhteen!
Ja me, Pohjolan asukkaat, emmekö ihailisi tuota meille, ja vain meille yksinomaista, ihanaa, joskin samalla kaihomielistä talviyön luonnon sinfoniaa, varsinkin, jos suurta konserttisaliamme valaisee ihanat revontulet tai kirkas kuutamo, jolloin huurteiset koivumetsämme ovat kerrassaan hurmaavan kauniita.
Olen nähnyt metsiä Saksassa, Sveitsissä, Italiassa, mutta en missään niin kauniita kuin Suomen huurteiset koivikot - olkootpa ne sitten kultaisen päivän, välähtelevien revontulten tai kirkkaan kuun valaisemia.
Mutta loppuu yö. Elämä ei seiso paikallaan. Päivä seuraa yötä — valo pimeätä. Päivän edelläkävijän, aamusarastuksen keltaiset kromatofoorit tekevät heikkoon valoonsa nähden parastaan. On vielä hämärää. Äkkiä kuuluu navetasta raikas kiekunta. Tuopa kuin tervehdyksen kesästä ja lämmöstä. Kiitos, uljas poika! — Sinäpä sen ensiksi huusit: terve kultainen päivä!
Harmaa haamu liikkuu aamuhämärässä asuintuvasta kotaa kohti. Vanha mummohan se jo siellä kulkee, tuo nuoren päivän vanha, uskollinen seuralainen nyt niinkuin aina ennenkin. Terve sinulle, kodin hyvä haltija! Terve kodin päivätyön ja elämän uskollinen etuvartija! Olet aina valveilla, kun muut vielä nukkuvat parasta aamu-untaan — terve!
Kaikuvasti narisevat ja kopisevat talviaamun hiljaisuudessa ja kiljuvassa pakkasessa raskaat, lukemattomista tervaamisista kovat ja alta raudoitetut, pitkävartiset saappaat. — Eikö ole mummolla parempia? — Olisihan, mutta jäivät perintönä vaarilta nämä, ja ovat niin lämpöiset — muistojenkin lämpimyyttä — ja vaarin kujanpäässä kuutamolla ampuman, parhaimman jäniksen nahkalla vuoratut.
Jo kuuluu navetastakin liikehtimistä. Ne ovat aikaisia senkin eläjät — tarvitsevat suuruksensa — huutavat nälkäiset vatsat. Niin, siksihän mummo. —
Pian tunnet jo tuohen hajua ja näet vanhuksen kyykistyneenä padan vieressä. Ensimmäisten liekkien valossa näet puhtaat, kalpeat kasvot, joita sameista silmistä tuleva sydämen lämpö kirkastaa kunniakehänä. Kasvot eivät enää ole sileät, vaan on niihin vuosien kuluessa tullut ryppy rypyn viereen, nuo kuoleman polut, jotka kukin hetki hetkeltä vievät lähemmäksi sitä aikaa, jolloin mummon ei ainoastaan kasvot, vaan koko ruumis on oleva kirkastunut.