Ikäänkuin tervehdyksenä päivälle virtaa kodan oviraosta pitkä, heleänvalkoinen juova ulos pimeyteen.
Ilmestyy torpan pihalle toinenkin valoilmiö, joka virvatulen tavoin etenee tallia kohti. Kuuluu aisojen kolinaa, kulkusten kilinää ja reen kannasten vihlovaa kirkumista. — Miesten on aikaisin lähdettävä takamaille halkometsään, ehtiäksensä hyvään aikaan takaisin päivälliselle. Heitä seuraa Halli iloisesti pomppien ja haukahdellen: peijakas, kun on lystiä hevosten kanssa kilpailla, kunhan vain ei olisi niin monta paikkaa tien varrella tutkittavana!
Mutta onpa niitä talossa ja sen lähettyvillä muitakin eläjiä kuin kotiväki ja kotieläimet.
Riihten ylimmän hirren päällä on räystään alla pieni, pyöreä pallo, jonka keltaisesta sivusta loistaa komea, musta juova. Se on pakkastiainen, joka laskeutuu varpailleen ja vetäen päänsä höyhenten suojaan on ympäröinyt itsensä lämpöisellä ilmakehällä. Kun päivä sarastaa, lentää se suoraan kodan etualalla olevalle tunkiokasalle, jossa ruuanjätteet tarjoavat sille hyvän aterian. Sinnepä se sitten usein päivänkin kuluessa palajaa retkiltään, joilla se tapansa mukaan tutkii tarkasti torpan kaikki komeat omenapuut.
Ja kun mirri lähtee ensimmäiselle metsästysretkelleen riihten alle, kuuluu sieltä kaikuva "kirrik" ja lentoon pyrähtää parvi peltokanoja, joiden hienon hienot, harmaat, ruosteenkeltaiset ja ruskeat värit loistavat niin komeasti.
Kun vielä mustankirjavassa puvussaan prameileva harakka on ilmestynyt navetan katolle, varpusparvi tallin edustalle ja punarintainen punatulkku — talvimaisemamme ihanin koristus — pihlajaan, onkin talvinen aurinko jo näkyvissä.
Uusi päivä, joskin lyhyt, on alkanut.
KETUN UROTYÖ.
Se kertomus, josta seuraavassa aion puhua, ei ole mikään "laivurijuttu".
Se on syntynyt yhtä vähän laivan kajuutassa kuin pirtissä "äkkiväärien" ääressä miesten puhdetöitä tehdessä.