Oikein, torpparin koppa on kulkiessa tarttunut oksaan siellä, lehteen täällä ja ketun haju on voimakas. Sitä täytyy seurata!
Kyllä lie äiti parkaa kauhistuttanut, kun ensi kertaa elämässä täytyi seurata ihmisen — verivihollisen — jälkiä, jotka vielä veivät suorastaan torppaan!
Otaksutaan, että emäkettu jälkiä seuraten ja torppaan saavuttua oli saanut poikasten paikan selville niiden hienosta vonkumisesta.
Kun asiaa myöhemmin tutkittiin, huomattiin, että kettu oli suurella vaivalla kaivanut pohjahirsien alitse käytävän lattian alle. Tämä kaivaminen oli sitä suurempi urotyö, kun se oli tapahtunut ainoalta puolelta, josta semmoinen oli mahdollinen, nimittäin karjapihan puolelta, siis kaikkien siellä yötä viettävien lehmien silmien edessä. Kun ajattelee, kuinka lehmät vihaavat ketunkarvaista eläintä, voi arvata, kuinka suuren sankarityön emäkettu sinä yönä teki ja kuinka suurta ponnistusta tämä hengenvaarallinen yritys siltä kysyi.
Sitä todistaa sekin seikka, että torpan vanha muori oli yöllä monta kertaa herännyt siihen pahaan metakkaan, jota lehmät pitivät pitkin yötä. Olihan muori aikonut pari kertaa mennä katsomaankin, mutta ei tullut mennyksi, kun luuli "elävien" niitä vain ahdistelevan!
Kun käytävä oli kaivettu pohjahirren alitse, oli uusi vastus tullut ponnistelevan eteen. Pitkin seinää on nimittäin laudoista tehty käytävä, josta lehmät ruokitaan. Kynsin hampain oli sekin ollut murrettava ennenkuin navettaan päästiin.
Kun laudat onnettomuudeksi — tahi onneksi — olivat osaksi lahonneita, oli sekin yritys onnistunut.
Näin navettaan päästyä, jolloin poikasten vinkuminen oli ollut emän Ariadnen-lankana, seurasi viimeinen tehtävä, loimen rikki repiminen hampaiden ja käpälien avulla.
Tätä näin raivaamaansa tietä pitkin oli kettu sitten henkensä uhalla kuljettanut poikasensa suussaan lehmien välitse toisen toisensa jälkeen kultaiseen vapauteen. Mihin se ne vei, sitä ei tiedetä, sillä vanha koti oli luonnollisesti ainiaaksi hyljätty.
Semmoinen oli Niemistön ketun merkillinen urotyö.