Maassa on kuitenkin suuri joukko ravintoaineita, joita korkeimmat kasvit eivät ollenkaan tahi vain hyvin hitaasti voivat ottaa itseensä. Ne tarvitsevat näin ollen apulaisia, ravintoaineiden kuljettajia.
Tuo tärkeä tehtävä on uskottu alempien kasvien ryhmälle ja niistä lähinnä sienille. Sienien luokkaan kuuluu suuri joukko erilaisia kasveja pahamaineisista mikroskoopillisista jakosienistä (bakteerit) aina suuriin, komeisiin helttasieniin saakka. Kiinnitämme huomiota tällä kertaa vain jälkimmäisiin.
Kun sienillä ei ole lehtivihreätä, voivat ne ottaa maasta vain valmiiksi valmistettuja ravintoaineita lahonneista kasvi- ja eläinjätteistä. Yhtä nopeasti kuin ne lämpiminä, kosteina syysöinä kasvavat, yhtä upeasti ne kuolevat ja mätänevät, tullen siten suorastaan kasvikunnan käytettäviksi. Lyhyen elämänsä ja nopean kuolemansa kautta ne tuottavat korkeammille kasveille monta tärkeää ravintoainetta, jotka olisivat jääneet iäksi käyttämättöminä maahan.
Sienien parhaimpia olinpaikkoja ovat tiheät sekametsät, joissa suuret lehtimäärät mätänevät varjostavien puiden alla. Mutta tavataan niitä vähin muuallakin: hakamaissa, havumetsien sisämailla, peltojen aukeilla, keskellä piikkistä ruissänkeä tahi reunustavat ne pihoja, teitä ja polkuja.
Ne ovat syksyn kukkia, jotka lehtisadon jälkeen antavat kolealle kuolleelle syysmaisemalle elämää ja väritystä. Niinkuin moniväriset kukat kesällä koristavat viheriäistä ruohikkoa, niin sienet syksyllä lumoavat silmää kauniisti loistavin keltaisin, punaisin ja valkoisin värein. Nämä värit esiintyvät — kuten vuokot ja primulat keväällä — sitä voimakkaammin syksyistä keltaista tai ruskeata maata vasten. Minkä vaikutuksen tekeekään heleänpunainen kärpässieni, vaaleat jäkälät, kellanruskeat sammalet tai tummanvihreät puolukanvarret taustanaan.
Ja sammalia, samoinkuin jäkäliäkin, on kaikkialla. Ne ovat kasvikunnan esitaistelijoita nekin. Niitä näkee kivillä ja kallioilla, ne kiipeävät ylös puihin tahi alas kosteimpiin soihin, niitä kasvaa tropiikin kuumimmista erämaista aina napamerien jääkylmiin tuntureihin saakka — paikoilla, joilla mitkään muut kasvit eivät voisi tulla toimeen.
Jäkälät syövyttävät hienoilla juurihapsillaan kovimman kiven pintaa ja kokoavat itseensä sitä tomua, jota tuuli tuo muassaan. Kaikkialla muodostavat ne ohuen multakerroksen, jotta uudet tulokkaat — korkeammat kasvit — löytävät valmiiksi katetun pöydän. Jäkälien ja sammalten hienoimmat latvat muodostavat porojen pääravinnon ja tekevät siten pohjoisten kansojen elämän heidän karuissa maissaan mahdolliseksi.
Meille, vanhoille ja nuorille, tarjoovat ne kuitenkin suurimman nautinnon väreillään, jotka ovat yhtä kauniit kesällä kuin syksylläkin. Tarkastapa veneretkilläsi järvelle päin kallistuvaa, sammalten peittämää kalliota. Mitkä ihanat värit! — Keltaista, ruskeata, viheriätä! Minkä vaikutuksen tekeekään tuossa kauniissa, luonnon itsensä muovailemassa taulussa pienet kallion halkeamassa kasvavat punamarjaiset pihlajat, tummanvihreät sianpuola-alueet tai heleänpunainen kärpässieni!
Ulompana vainiolla seisovat ukonsienet korkeina, suorina, kauniina kuin äsken maalatut huvihuoneet, joiden alla moni pikkueliö hakee turvaa syksyisiltä sateilta.
Tummille, kasvittomille maille kuusimetsässä antavat tulisesti loistavat haarukkasienet ja tuohikattoiset punikkitatit uutta elämää. Vieläpä kovaksi survotut pihamaat ja tienreunuksetkin saavat vaihtelua niillä kasvavien, hauskasti pyöristyneiden maamunien kautta.