— Elähän nyt, elähän nyt, kultaseni, lohdutteli isäntä ja samalla aivastaa pärskäytti, että nuuska pirahti suusta Amaljan poskille.
— Senkin kurakuono! Päästä irti, koippura! suuttui Amalja.
— So, so, so sitä piian pallukkaa, pyöreäpyllystä pullukkaa, hoki humalainen isäntä, ähkyi ja halasi. Ethän sinä ennenkään ole minua pelännyt, kultuseni.
— En teitä, mutta emäntää, sai Amalja töin tuskin isännän kovassa syleilyssä sanotuksi.
Silloin isäntä hervottomana hellitti heti, otteensa.
Saituudestaan huolimatta oli Risumäen emäntä oikeudenmukainen ja totuutta rakastava ihminen, ja oli hirveän arka niissä hyväilyasioissa, joita isäntä taas mielityönään harrasti.
Monta kovaa sanaa emäntä oli isännälle tämän ja Amaljan välisestäkin suhteesta sanonut.
— Häpeäisit vähän. Kahdeksan lapsen isä ja viitsit yökaudet piikojen perässä hypätä, senkin sonni!
Eikä emäntä syyttä suotta miestään torunutkaan.
Kylällä aivan yleisesti totena tohistiin, että Risumäen isäntä oli jo kahdelle piialleen lapsen laittanut ja arvailtiin, että kuinkahan käy nyt tuon Amaljan. Se kun on niin verevä ja mehevä ihminen. Kyllä sekin vielä Risumäen nuuskanaaman pehmitettäväksi joutuu.