Sanovat ne kyläläiset ja puhuvat, pahuukset, paljon muutakin. Ja niin, sitä vain nyt luullaan, että näissä puheissa ei ole nokarettakaan liikaa eikä asiaa ole suurennuslasin läpi katseltu.
Ja mitäpä se meihin kuuluu, vaikka asia totta onkin.
Emmehän me, viattomat ja vieraat ihmiset, rupea Ristimäen tihrusilmäisen isännän puolesta vastaamaan. Selvittäköön itse asiansa, jos luulee siihen pystyvänsä ja katsoo, että henkselit kestävät.
Ja toisekseen!
Ristimäen isännässä on niin paljon tätä maallista massaa, ettei se mitään tee, vaikka hän yleisenä litviikkipäivänä vähän tiukemmallekin joutuisi. Paksu niska ja -pyöreä, täyteläinen maha. Eivät ne niin pian kovemmassakaan kuumuudessa olemattomiin haihdu, etteikö hän häthätään ehdi pahoja töitään tunnustaa ja syntejään anteeksi anoa.
Jos nimittäin haluaisi. Emmehän me syrjäiset sitäkään tiedä.
* * * * *
Heti kun isäntä hellitti otteensa ja piika Amalja ehti pistää kauhansa pohjaan kärähtäneeseen vellipataan, aukeni tuvan ovi.
Tulija ei ollutkaan emäntä. Helpotuksen huokaus pääsi Amaljalta ja isännältä röhänauru.
Tupaan tulija oli räätälimestari Neulanen, mies, jota isäntä jo äsken odotti.