— Päivästä päivään! hihkasi isäntä ennenkuin tulija ehti suunsa avata.

— Päivää, päivää, vastasi mulkosilmäinen Neulanen. Niisti nenänsä ja kättään housun takamuksiin sipasten isännälle peukalohankasta ojensi.

— Tulihan se, mestari, viimeinkin, aloitti isäntä.

— Minä tässä jo Amaljalle sanoin, että eipä taida Neulanen tullakaan, vaikka lupasi. Käydäänpäs tästä nyt vähän peremmälle.

Näin sanottuaan hän hairasi mestaria kainalosta ja Amaljalle silmää vilkuttaen vei Neulasen kamariinsa, kaatoi viinaa kuppiin ja kehoitti:

— Mestari ottaa nyt tästä pienen täräyksen. Kippis!

Ja mestari otti. Hän oli myös niitä vanhan kansan miehiä; joiden suu ei ole tuohesta eikä kieli sokerivesiin tottunut. Kippis!

Mestari maistoi- ja irvisti, kuten tapa vaati.

— Kas niin!

— Mitäs turhia. Mestari ottaa uudemman kerran ja pohjia myöten.