— Kiitos, kiitos! Kas niin!
Ja taas mestari otti ja irvisti.
Kun mestari oli vielä kerran kaulaansa kastanut, siirtyi isäntä aivan hänen, viereensä istumaan ja Neulasen korvaan supisi:
— Kuulehan, Neulanen! Tiedätkö sinä, mitä varten minä olen sinut tänne haettanut?
— En. Minulla ei ole pienintäkään aaninkia asiasta.
— Kuule, etkö sinä, peijakas, kuule, sitä tiedä?
— En, en, epäsi Neulanen.
— Minä olenkin sellainen mies, että A.. No, Neulanen… Maistetaas välillä… Sellainen mies, että… hei kippis!… joka en kaikkien kanssa kuppia kallistele. No, hei!
Nyt puhut, pirulainen, pehmosia, ajatteli Neulanen. Kuka vain sulle ryypyn tarjoaa, niin silmät killissä sen nahkaasi kietaset, ketale. Mutta ääneen hän sanoi:
— Eihän se, isäntä, kaikkien kanssa justeeraile… Meinaan, ettei ryyppää kuin…