Pe… ru… noi… ta!
pe… ru… noi… ta!
Tähän perunasoittoon oli huutolaispoika keksinyt vielä asiaankuuluvan lisäyksenkin:
ru… sa… koita, ru… sa… koita.
Ja vellinkeitosta oli Kipeä-Kusti, kyliä kiertelevä laiskanpulskea vekkuli sepittänyt oikein laulunkin, joka alkoi:
Kytölästä Risumäkeen
vellin malli tuotiin,
kun puuroa piti keitettämän,
niin vellinä sitä juotiin.
Mutta eipä mennä tapausten edelle. Kerrotaan asiat järjestyksessä.
Kun isäntä tuli tupaan ja näki piika Amaljan paljaat, päivän polttamat kintut, ruskeat, pyöreät, käsivarret, avoimen kaulan ja punaiset huulet, hairasi hän Amaljaa niin, että tämä kirkuen pakeni.
— Elä pelkää, puluseni, hoki isäntä yhä vain lähennellen ja kourien.
— Pois pelistä! Kynnet irti! tiuski Amalja kauhalla hosuen.
— Mitäs turhia, ähki isäntä Amaljaa puoleensa vetäen ja nuuskaisia huuliaan Amaljan huulille törköttäen.
— Päästäkää irti! piruvie, tempoili Amalja isännän sylissä.