Vielä pieni tuikku, niin hän jo lauluksi pisti:
Voi, voi sun rimsujas Amalja, senkin kanalja ——. trallallaa — —.
Hätäisesti hän tavantakaa vilkasi kelloonsa ja päätään puistaen ärähti:
— Missä pirussa se viipyy?
Ja kun odotettua tulijaa ei kuulunut, ryyppäsi hän äkäisesti pohjaa myöten, nousi ylös ja horjuvin askelin asteli tupaan, missä Amalja hämmensi suurta vellipataa.
Ristimäessä keitettiin silloin aina velliä, milloin ei puolikovia kokoperunoita pyöräytetty. — Risumäen ruokajärjestys oli koko kyläkunnan tiedossa. Kaikki kyläläiset aina Kinkomaan ruotimummua myöten tiesivät mitä ruokaa Risumäessä minäkin päivänä väelle annettiin.
Sanottiin, että ruokakellokin sen jo soidessaan ilmaisi.
Silloin, kun piian käsi oli vellipataa sekottaessa väsynyt, silloin hän aina vellikellon nuorasta nyki laiskemmin ja kello vonkui:
Veel… lille… veel, lille…
veel… lille…
Mutta milloin kokoperunoita oli kiehautettu, silloin aina piika Amaljan kädet vellikellon nuoraa riuskemmin repivät, ja kello pauhasi: