Seurasi pitkä äänettömyys, ennen kuin Teemu jatkoi:
— Minä tässä vähän olen itsekseni… hm… tuota… ajatellut, mutta taitaa olla mieletöntä, että eiköhän isäntä… tuota… tuota… antaisi siitä minulle pientä mökin paikkaa…
Tämän sanottuaan Teemu tunsi painuvansa kuin maan alle. Pitkään aikaan hän ei kuullut ei nähnyt mitään. Mitähän hän oli isännälle sanonut? Ei suinkaan hän ollut vain päättömiä puhunut?
— Vieläkö uskaltaisit yrittää? kysyi isäntä. Samalla hän ajatteli, että paras olisi, kun luopuisit siitä puuhasta. Helpompi sinun olisi tässä viimeiset vuotesi elellä.
— Kyllä, vastasi Teemu aivan kuin asia olisi jo ratkaistu, ja lisäsi:
— Oikeitten ihmisten kanssa.
Isännän teki mieli aluksi vastustaa, mutta nähdessään Teemun innon hän sanoi:
— Kyllä se minun puolestani passaa. Koska sinä aiot aloittaa? Oletko jo sitä ajatellut?
— Nyt heti vähitellen olen meinannut.
— No, kyllä se passaa, passaa varsin ihmeesti. Mutta tehdään ensin kirjallinen kauppa ja eroitetaan maa niinkuin lait ja asetukset vaativat. Minun eläessäni voisit kyllä muutenkin rakentaa ja asua, mutta jos minusta aika jättää, niin sinun on turvallisempi olla, kun lailliset paperit ovat taskussasi.