— Juu, juu… Paljonkin paremmin.
Ilkeältä tuntui isännästäkin melkein syyttä Syrjälän Teemun kimppuun käydä. Humalaiset aivotkaan eivät sitä ajatusta tahtoneet oikein sulattaa. Siksi sitä piti kiertäen kaartaen valmistella ja edelleen kehittää. Omantunnonäänen viimeisetkin rippeet piti pois kitkeä ja rehellisyys viinaan hukuttaa. Ja kun hetken hiljaisuus tuntui luontoa lauhduttavan, hyppäsi isäntä äkkiä seisomaan ja hihkasi:
— Perkele!
Räätälimestari Neulanen säpsähti ja kyyryyn vetäytyen, ikäänkuin itseään näkymättömämmäksi tehden pelonsekaisella äänellä säliisi:
— No, no… Mitäs isäntä nyt meinaa?
Isäntä heittäytyi raukeana vanhuuttaan natisevaan keinutuoliin, jääden siihen paikoilleen istumaan.
Sitten hän kotvan kuluttua rauhoittuneena alkoi ajatustaan edelleen kehittää: Miten hän voisi saada räätäli Neulasen tässä asiassa ehdottomasti puolelleen? Maksaisiko sille avustuksesta, kuten ennenkin tai pelkillä lupauksillako houkutteleisi. Entäpä, jos se ilmaisee kesken kaiken hänen tuumansa, ja Teemu saa niistä vihiä ja ryhtyy puolustautumaan. Piruko sen tuon Neulasenkaan tietää… Mutta eihän se ole ennenkään mitään ilmaissut. Niin on toiminut, puhunut ja tehnyt kuten olen käskenyt. Niin vannoi Neulanen siinä Heinälän jutussakin väärin, että paukkui… ja senkin se teki sadalla markalla… Eikä se uskalla tässäkään asiassa kieliä kantaa… ei, piruvie, uskallakaan. Ja jos se yrittäisi leukojaan aukoa, niin kyllähän minä sen pirun vaikenemaan saisin… Juottaisin humalaan ja kalloon kolhaseisin… Perkele!
Viimeiseen sanaan hän ajatuksistaan havahtui ja viekkauteensa turvautuen Neulaselle noin kauttarantain virkahti:
— Syrjälä on kaunis paikka, hän silmää mukavasti muljauttaen sanoi.
Kelpaisi siinä Neulasenkin asua.
Pitemmälle hän ei jatkanut, vaan ikäänkuin sanojensa vaikutusta tarkkaillen täytti lasit ja Neulaseen päin kääntyen kehoitti: